Wabi sabi ja kulutuskulttuuri

Meidän länsimaalainen ajattelu ja kulttuuri on fiksoitunut täydellisyyteen ja symmetriaan kauneuden sekä estetiikan suhteen. Siihen vaikuttaa todennäköisimmin mm. meidän vahva arvostus matematiikkaan, universaaleja lakeja ja tieteen objektiivisia tulkintoja kohtaan – ne painottavat täydellisyyttä ja ikuisuutta, jotain pysyvää. Se on mahdollistanut meille tämän elintason ja kannustaa meitä jatkuvaan kuluttamiseen. Eihän kolhuista, naarmuista tai epätäydellistä kukaan halua.

Japanilainen wabi sabiksi kutsuttu ajattelutapa ja estetiikka on tämän vastakohta. Sille ei ole hyvää suoraa käännöstä, mutta sen mukaan kauneutta voidaan nähdä asioiden ja tilanteiden hetkellisyydessä, epätäydellisyydessä ja rustiikkisuudessa. Ajatteluun liitetään myös tietynlaista katkeransuloista melankoliaan liittyen juurikin ajan rajallisuuteen ja yksinäisyyteen. Kauneus nousee kunnioituksesta ohimenevää, haurasta,  jopa rikkonaista ja vaatimatonta kohtaan.

Ytimekkäästi wabi sabi -ajattelun mukaan asiat ovat kauniimpia, kun niissä näkyy ajan, historian ja yksilöllisyyden jälki. Esimerkkinä tästä voidaan käyttää keramiikkaa, jossa jossa on virheitä, halkeamia tai säröjä. Piilottamisen sijaan niitä juhlistetaan – japanilaiset ovat kehittäneet tähän taiteenlajinsakin: kintsugissa halkeamat korjataan kullan värisellä liimalla, tai korjatut kohdan maalataan kullalla rikkonaisuuden korostamiseksi. Ja esineen arvo kasvaa sen myötä.

Toinen esimerkki nousee luonnosta, johon wabi sabi on vahvasti kytkeytynyt: meillä on neljä vuodenaikaa, joissa kuvastuu hauraus, hetkellisyys, syntymä, elämä ja kuolema sekä uudelleensyntyminen. Jokaisesta ja kaikista näissä yhdessä voi löytää kauneutta, joka juurikin syntyy siitä ajallisesta rajallisuudesta, hauraudesta ja hienovaraisten erilaisuuksien “epätäydellisyydestä”.

Tämä ajattelu liittyy vahvasti buddhalaisuuteen, jonka ytimessä on ajatus siitä, että viisaus kasvaa meidän oppiessa olemaan sinut epätäydellisen, rajallisen ja epäsankarillisen olemuksemme kanssa. Ovathan nämä asioita, joita kukaan meistä ei pääse pakoon vaikka kuinka yrittäisimme.

Tämä ajattelutapa on vastakohta meidän länsimaiselle kulutuskulttuusille,  jossa arvotetaan uudenkiiltoa, symmetriaa ja täydellisyyttä. Eihän meillä pohjoisessa tai kulutuskulttuurin mekassa Atlantin toisella puollella nähdä arvoa rikkinäisten esineiden korjaamisessa, kun uutta ja erilaista saa tilalle jopa halvemmalla kuin mitä korjaus maksaisi. Väittäisin, että tässä palloillaan kahden erilaisen maailmankatsomuksen / ajattelutavan / arvomaailman välillä.

Se näkyy mielestäni siinä, että meidän käsitykset asioista voivat muuttua sen perusteella mistä kulmasta niitä katsomme tai miten joku meille niitä sanoittaa. Mieti vaikka sitä, miten runoilijan sanat tai taiteilijan kuvaus jostain näkymästä, hetkestä tai esineestä voi muuttaa käsitystäsi esimerkiksi sammaleisesta kalliosta tai auringonlaskusta. Tämä todistaa sen, että meidän maut ja mieltymykset ovat kaikki muutettavissa – mikään ei ole ikuista tai “objektiivisesti” oikeaa, vaan kehitykselle ja muutokselle altista. Vaikka se viekin aikaa, antaa se toivoa sille, että mm. meidän nykyinen kulutuskulttuuri voi muuttua kestävämmäksi ja armollisemmaksi ihmisyyttä ja meitä ympäröivää luontoa kohtaan.

Miksi tämä on mielestäni niin upea tapa ajatella varsinkin esineistä ja sopiva asennoituminen siihen kulttuuriseen muutokseen sekä ajattelutapaan, jota Nollahukan kautta olen yrittänyt kannustaa on se, että wabi sabin kaltainen asennoituminen tuo tasapainoa meidän uutta arvottavaan kultuuriin ja ihmisyyteen liittyvään progression kaipuuseen. Tiede ja talous vie meitä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Tällä hetkellä ne uudistavat tekemällä monista asioista vanhentuneita ennen aikojaan. Vanhassa ei nähdä arvoa, vaikka siihen on aina sitoutunut historiaa, aikaa ja kokemuksia. Pohjimmiltaan tässä heijastuu arvo ja ajatus “uusi on aina parempi”, vaikka jokainen meistä varmaan on kokenut todeksi, ettei se aina pidä paikkaansa.

Nollahukkaremonttini aikana ovat nämä ajatukset pyörineet mielessä useasti. Miksei meidän kodeissa voisi näkyä elämän ja ajan jäljet? Voisimmeko oppia hyväksymään meidän ympäristön ja elämän haurauden, ja nähdä kauneutta sekä arvoa siinä? Niitä jälkiä kun ei voi välttää ja niiden poispyyhkiminen vaatii useimmiten täydellistä uusimista, joka on vahvasti sidottua luonnonvarojen kuluttamiseen.

Siksi päädyin vain pintapuolin kunnostamaan mun uuden kodin lautalattian. Kunnioitan ja juhlistan historiaa, joka näihin lankkuihin on ikuistunut ja joka tekee niistä “epätäydelliset” (länsimaisen) vallitsevan estetiikan silmissä. Olen kiitollinen siitä, että saan olla osa tämän lattian tarinan jatkumoa, lommoneen, lovineen ja naulanreikineen. Siksi halusin myös, että korjattavat kohdat saivat selkeästi näkyä, ja että ne korjattiin hyvän ystävän mökiltä saaduista laudoista. Näin eri tarinat yhdistyvät ja jatkuvat omilla raiteillaan tulevaisuuteen.

Tulkitsit tämän kaltaisen ajattelun ja fiilistelyn miten tahansa, on sillä iso vaikutus siihen miten me kulutetaan arjessakin: jos me pohjimmiltaan osaamme arvostaa vain täydellisyyttä, uutuutta ja “ikuista” (jos mitää sellaista onkaan), johtaa se jatkuvaan uudistamisen tavoitteluun – emme voi koskaan olla tyytyväisiä siihen mitä meillä on, koska “todellisuus” on hauras ja aika jättää jälkensä kaikkeen ja jokaiseen meistä.

Silloin me päädytään jatkuvasti hankkimaan uutta, kun “vanhaan” tulee ajan ja elämän jälkiä. Tämä uudistaminen tapahtuu tällä hetkellä vakavalla tavalla meidän ympäristön ja sosiaalisen kestävyyden kustannuksella. Globaalit kestävyystavoitteet (esim. SDG2030 ja Pariisin ilmastosopimus) vaativat toimintatapojen, kulttuurin ja yhteiskuntien muutosta. Kierto- ja palvelutalouteen siirtyminen yksin ei riitä – meidän täytyy myös merkittävästi karsia luonnonvarojen kulutusta

Maailmankatsomukset, ajatuksen ja arvot ihmisyyteen, olemiseen, esineisiin ja ympäristöön vaikuttavat ja ohjaavat sitä miten me toimimme. Oletko ajatellut miksi pidämme uutta ja “täydellistä” vanhaa arvokkaampana? Miksi vanhuuteen liityy negatiivisia mielleyhtymiä? Mitä jos rypyissä, halkeamissa ja naarmuissa nähtäisiinkin kauneutta, joka syntyy juurikin kaikista niistä hetkellisistä, epätäydellisistä kokemuksista ja hetkistä, jotka niihin ovat ikuistuneet? Hymyrypyt huonoista vitseistä, tai sururypyt vaikeista ajoista joiden myötä olemme kasvaneet ihmisinä. Lohkeamat isoäidin posliinikupeissa muistoina ystävistä ja illallishetkistä. Kyynärpäiden paikat lempineuleessa. Miksi ne pitäisi piilottaa tai hävittää? Miksi tilalla pitäisi koko ajan olla uudenkiltävää ja ”täydellistä”?

Lopulta me kaikki ollaan tälläkin planeetalla vain hetken verran. Halusimme sitä tai emme, koskee haurauden, hetkellisyyden ja epätäydellisyyden kanssa eläminen jokaista meistä – meillä on mahdollisuus nähdä siinä kauneutta ja juhlaa, tai ahdistua. Itseäni on lohduttanut näiden kanssa sinuksi tulemisen opetteleminen sekä epätäydellisyyden juhlistaminen. Innostavaa myös Nollahukan kannalta on ollut huomata miten se on vaikuttanut kulutukseen kestävällä tavalla. Minä, mun tavarat, koti ja elämä ei ole “täydellistä” ja niissä näkyy ajan kosketus – se on ihanaa ja juhlan arvoista.

-Otso

Advertisement

2020 tulee – jätä haaskaus menneelle vuosikymmenelle

Vuosi 2019 on pian pulkassa ja siirrymme uudelle vuosikymmenelle. Mitä jos jätettäisiin turhat haaskaavat perinteet ja käytännöt päättyvälle 2010-luvulle? Tässä listaus uuteen vuoteen liittyvistä haaskaavista asioista ja miten voisimme toimia toisin uudella vuosikymmenellä.

 

 

Ilotulitteet. Taivas täyttyy tänäkin vuodenvaihteena räiskeestä ja värikkäistä valoista, jättäen jälkeensä valtavan määrän roskaa. Äiti pisti meidät pienenä poimimaan rakettien maahan jääneet roskat, mutta järven jäälle ammutut raketit jäivät sinne odottamaan jäiden sulamista. Onko rakettien jälkiä mahdollista siivota ampumisen jälkeen? Miten poimit mikromuovit hangesta ja viet ne sekajätteeseen? Miksi edelleen teemme näin?

 

 

Roskaavuutensa lisäksi ilotulitteet ovat myös terveyshaitta ihmisille ja eläimille. Lumen sulamisen myötä muovia päätyy vesistöihin, joka vuosi 10-30 ihmistä saa vakavia vaurioita ilotulitteista ja kotieläimet kärsivät ahdistuksesta. Puhumattakaan siitä, että ilotulitteita taivaalle tykittäessäsi kirjaimellisesti ammut rahaa taivaan tuuliin muutaman sekunnin valoilmiön vuoksi, joka aiheuttaa edellä mainittuja asioita.

 

 

 

 

YLE julkaisi pari päivää sitten uutisen, jossa kerrottiin Bauhausin ja Hong Kongin päättäneen lopettaa ilotulitteiden myyminen ”paremman huomisen puolesta”.  Hieno esimerkki sanon minä! Tietysti myyntiluvutkin varmasti kannustivat tähän päätökseen, sillä viimeaikaisen mielipidekyselyn perusteella n. 50% suomalaisista olisivat valmiita kieltämään ilotulitteiden käytön muilta kuin ammattilaisilta. Silti poliitikot ovat suhtautuneet nuivasti kiellon käsittelemiseen, vaikka 65000 allekirjoitusta saanut Lääkäriliiton alullepanema kansalaisaloite ilotulitteiden kieltämisestä eteni eduskuntaan.

 

 

Eiköhän olisi aika jättää tämä haaskaava ja roskaava perinne päättyvälle vuosikymmenelle ja keskittyä tulevissa uuden vuoden -juhlissa yhdessäoloon. Sytytä mehiläisvaha- tai soijakynttilöitä, pistä hyvä musa soimaan ja syö hyvin (ja tähteet talteen!) Juhlan tunne syntyy muusta kuin taivaalle ammuttavista kissanpieruista. Jos jotain räiskettä pitää saada, niin käytetyt tähtisädetikut voi lajitella metallinkeräykseen, tai mene katsomaan kotikaupunkisi järjestämää ilotulittusta/katso sellaisia telkkarin tai läppärin välityksellä. Käytä laskettelulaseja suojalaseina, ellei niitä jo kotoa löydy. Suojalaseja voi myös löytää käytettynä mm. torista.

 

 

Photo by Danil Aksenov on Unsplash

 

 

Glitter. Ilmiö, joka on minua ihmetyttänyt viimeisten vuosien ajan. Juhlat, festarit, keikat, tapahtumat – glitteriä näkee kaikkialla. Voin ymmärtää, että erityistilanneta varten on kiva tälläytyä, eikä siinä ole mitään vikaa. Kenkä puristaa kuitenkin siksi, että glitteriä tunnutaan käyttävän vaan enemmän ja enemmän kaikkialla, vaikka se on kierrätykseen kelpaamatonta mikromuovia, joka usein huuhdotaan sellaisenaan viemäristä alas.

 

 

Noora Shingler kirjoitti todella hyvän jutun glitteristä ja sen ongelmallisuuksista. Suosittelen lukemaan tekstin, jonka löydät täältä. Jutussa hän esittelee myös vaihtoehtoja kosmetiikan glittereihin. Alla nosto hänen kirjoituksestaan:

 

 

”Jos sukelletaan kosmetiikkahyllyjen välistä takaisin meriveteen, on toki maailman mikromuoviongelmassa muitakin syypäitä kuin kosmetiikka. Mikromuovien suurin lähde on autoteollisuus. Mutta vaikka autonrenkaiden pinnasta irtoava muovi on ympäristössä kosmetiikan muovijäämiä isompi ongelma, on silti kosmetiikkakin ongelma. Ja kun kerran on olemassa luonnollisempi ja ympäristöystävällisempi vaihtoehto, miksi et tarttuisi siihen? Mikään ei koskaan muutu, jos jatkuvasti ajatellaan, että jonkun muun asian pitää muuttua ensin.” Noora kirjoittaa.

 

 

Jätä perinteinen glitteri taaksesi ja kokeile, miltä juhla tuntuu ilman sitä. Vaihda luonnollisemiin vaihtoehtoihin, jos vielä halajat sitä uudellakin, toivon mukaan kestävämmällä vuosikymmenellä.

 

 

Juhlakrääsä ja -koristeet. 2020-luvuilla painetut ilmapallot, numero foliopallot, serpentiini, viuhkat, konfettitykit, Happy New Year -tekstetin varustetut kertakäyttöastiat. Eikö olisi jo aika haudata tämä turha juhliin liittyvä kertakäyttökulttuuri?

 

 

Voisiko jo omistamasi joulun koristeet riittää luomaan juhlatunnelmaa? Vaikka niitä vain uudelleen järjestelemällä? Voisiko partyfiilistä luoda vaikka yhdessä askartelemalla viirejä värikkäistä aikakausilehdistä tai tekstiilikierrätykseen menevistä vaatteista?

 

 

Ota käyttöön erilaiset astiat ja lasit, joita kaapeissasi on. Pyydä vieraita tuomaan omat astiat tai lainaa puuttuvat skumppalasit ystäviltä. Miksi joisit kuohuvaa muovimukista, jos oikeita laseja on tarjolla? Tee keittiöliinasta pieniä lautasliinoja, joita voit käytää uudelleen ja uudelleen. Astu uuteen vuoteen ilman kertakäyttökrääsää!

 

 

Photo by Guy Shaffir

 

”Pic or didn’t happen”. Uskallan veikata, että monia koristeita, kuten noita instagramista tuttuja numero-foliopalloja hankitaan paljolti some-kuvien vuoksi. Mutta kuinka kestävää on hankkia jotain varusteita (kuten lemmikeille juhla-asuja) vain kuvan takia?

 

 

Tämä some-kulttuuri on pänninyt minua jo jonkun aikaa ja harras toiveeni olisi, että voisimme jättää tämän tavan loppuvalle vuosikymmenelle. Kieltäydytään kuluttamasta luonnonvaroja turhaan somekuvien takia. Juhlatunnelman ikuistaminen kuvaan onnistuu muillakin tavoin.

 

 

Samaan kategoriaan kuuluu juhlavaatteet. Nyt sanon asian niin suoraan kuin itsekin asiaan suhtaudun: ketään ei kiinnosta, mitä sinulla on päälläsi. Ketään ei varsinkaan kiinnosta, käytätkö samoja vaatteita useammassa kuin yhdessä instakuvassa. Me kaikki olemme niin keskittyneitä ajattelemaan sitä, mitä muut mahtavat meistä ajatella, että emme juurikaan kiinnitä huomiota muiden pukeutumiseen. Terveisin tyyppi, jolta yhden viikon aikana kysyttiin kolmesti ”onko sulla uus paita/housut?” vaikka pukeuduin samoihin kledjuihin koko viikon ajan. Tehdään kestämättömästä vaatteiden kuluttamisesta historiaa – tee vaikka kannanotto ja pukeudu samoihin vaateisiin kaikissa ensi vuoden juhlissa!

 

 

More is more -kulttuuri. Nykyinen kulutuskulttuurimme pohjautuu ajatukseen siitä, että enemmän on parempi. Meille sanotaan, että ”jos hankit tämän, tulet onnelliseksi/löydät itsesi/olet parempi ihminen”, mutta sen saatuamme huomaamme kaipaavamme tuota ja noita jne. Mikään ei riitä, kun koko ajan pitäisi olla jotain uutta. Toivomme saavamme merkitystä elämään haalimisttamme tavaroista.

 

 

Kasvava kiinnostus minimalismiin, zero wasteen, nollahukkaa, downshiftaukseen, essentialismiin, jne. kumpuaa mielestäni juurikin siitä, että monet ovat huomanneet sen, ettei onnellisuutta tai hyvää elämää voi saavuttaa vain kuluttamalla lisää ja lisää. Konmaritukset ovat signaaleja siitä, että alamme kyllästyä ja ahdistua merkityksettömästä tavaranpaljoudesta, jonka seassa elämme.

 

 

Överikoristelut ja -tarjoilut sekä tavaroiden ja vaatteiden hankkiminen vain yhtä juhlia varten kuvastaa hyvin tätä kestämätöntä lineaariseen kuluttamiseen perustuvaa kulttuuriamme. Kehen yritämmekään tehdä vaikutuksen kulutusvalinnoillamme?

 

 

Ilmastosopimuksissa pitäytyminen ja hiilineutraliustavoitteiden saavuttaminen vaatii kuitenkin myös kulutustottumustemme muuttumista, ja se voi tapahtua ainoastaan lainsäädännöllä tai kulttuurin muuttumisella. Yksi suuri haaste on siis ”hyvän elämän” uudelleen määritteleminen, ja olennainen osa sitä on miten me juhlistamme erilaisia asioita.

 

 

Yksi parhaista uuden vuoden ”juhlista” omassa elämässäni oli se, kun ainut juhlallisuus oli jaettu pullo shampanjaa ja kävely ulkona pakkasella uudenvuodenaattona. Koristelut, tavarat ja härpäkkeet eivät tee illasta ikimuistoista, vaan se miten me sen vietämme läheistemme kanssa.

 

 

Toivomukseni alkavalle uudelle vuosikymmenelle on se, että keskittyisimme kuluttamaan vähemmän, mutta parempaa ja ajatuksella. Aloitetaan uusi vuosi yhdessä teoilla, jotka tekevät uudesta vuosikymmenestä kestävämmän kuin tämä, jonka jätämme taaksemme!

 

 

Hyvää uutta vuotta 2020 kaikille!

-Otso

Roskapurkki on erinomainen haaste – ei elämäntapa

Olen tullut lopputulokseen, että “roskapurkki” on loistava haaste, mutta pitkäkestoisen kestävämmän elämäntyylin kannalta meidän kannattaa keskittyä edistämään kiertotaloutta. Tämä kirjoitus on jatkoa jutulle, jossa kerroin eroavani roskapurkistani. Voit lukea sen täällä. Kirjoitin myös toisen jutun siitä, miten Nollahukka on tästedes kiertotalouselämäntapa. Voit lukea sen täällä.

 

 

Tällä kirjoituksella haluan hieman purkaa ajatuksiani zero waste -elämäntyylistä ja siihen liittyvästä roskapurkki-konseptista. Keskeisin asia on se, että koen roskapurkin kanssa elämisen, eli  yksilötasolla jätteettömyyteen pyrkimisen rajoittavana tavoitteena, kun taas kiertotalousajattelun mukaan sen pitäisi olla yksi elämäntyylin sivuvaikutuksista.

 

 

Zero waste -elämäntyyli nousi Yhdysvalloista, missä jätteenkäsittely ja kulutustottumukset ovat hyvin erilaista kuin meillä Suomessa. Roskapurkkikuvasto myös lähti leviämään, sillä se on mediaseksikäs ja huomion kiinnittävä asia. Halusin itsekin lähteä kokeilemaan sitä nähdäkseni kuinka pitkälle zero waste -elämäntyylin voisi viedä Suomessa. Tällaisia kokeiluja siitä, miten pitkälle kestävään elämäntyyliin liittyviä asioita voi viedä tarvitaan, sillä ne osoittavat mikä on mahdollista. Ellemme kokeile ääripäähän menemistä emme todennäköisesti edes päädy puolitiehen. Kestävä elämäntyyli ei kuitenkaan ole kestävä, ellei löydä tapaa toteuttaa sitä pitkällä aikavälillä. Bad pun intended.

 

 

Looginen ja tärkeä asennoituminen jätteeseen siellä missä et pysty kierrättämään tai vastuullisesti käsittelemään jätteitä kuten muovi-, lasi- tai metallipakkauksia on kieltäytyä niistä. Meillä asiaa täytyy mielestäni tarkastella eri kantilta, koska meillä taas on mahdollisuus kierrättää kaikkia näitä ja muitakin jakeita (ainakin suhteellisen hyvin). Sen myötä määritelmästä mitä jäte/roska zero waste -ajattelussa on tulisi mielestäni keskustella enemmän. Varsinkin, jos haluamme edistää vähähiilistä elämäntapaa.

 

 

Aloitin omat kestävän elämäntavan kokeiluni Yhdysvalloista rantautuneella zero waste -ajattelulla, joka oli vahvalla muovikriittisyydellä maustettua. Ne veivät pitkälle: karsin kertakäyttöisten pakkausten ja tavaroiden kuluttamista, karsin kulutustani huomattavasti siitä mitä se ennen oli, ja aloin ostaa kaiken tarvitsemani minkä vaan löydän käytettynä uuden sijan. Parin vuoden kuluessa pääsin niin pitkälle, että pienen roskapurkin ottaminen käyttöön sekajäteastiana tuntui luonnolliselta, tarpeeksi haastavalta seuraavalta askeleelta. Olin jo kieltäytynyt siitä mitä en tarvitse, karsinut sitä mitä tarvitsen, alkanut käyttää uudelleen ja korjaamaan omistamiani asioita, kierrättämään paremmin ja kompostoimaan loput.

 

 

Matkallani aloin kuitenkin oppia enemmän mm. kulutukseni hiili-, vesi- ja materiaalijalanjäljestä, mikä laajensi ajatteluani siksi, mitä aloin kutsua omassa elämässäni Nollahukaksi: kaikkea hukkaa minimoivaksi elämäntavaksi. Kirjani “Zero Waste – jäähyväiset jätteille” sai nimensä siitä, kun kirjoittaessani keskityin enemmän kosketeltavan roskan minimoimiseen ja yhteiskunnassamme edelleenkin valloillaan olevien roskaavien tottumusten tarkasteluun siitä näkökulmasta johon pystyin: yksilön silmin. Esiin nousi kuitenkin ristiriitoja zero waste ja vähähiilisten vaihtoehtojen välille. Näistä yleisin on muoviset muovia sisältävät elintarvikepakkaukset.

 

 

Haastettuani itseni elämään vuoden 0,5l roskapurkin kanssa aloin pohtia tämän elämäntyylin vaikutuksia laajemmin. Siitä oli ollut minulle henkilökohtaista hyötyjä: ilmastoahdistus helpotti, rahaa säästyi ja koin eläväni arvojeni mukaisesti. Toisaalta se myös hankaloitti asioita: koko vuoden sekajätteiden mahduttaminen pieneen lasipurkkiin vaatii vaivannäköä ja työtä sekä itsekuria, johon uskon että jokainen meistä pystyy jos vaan niin päättää, mutta johon en usko valtavirran oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti siirtyvän sekä pitäytyvän. Se myös alkoi vaikeuttaa päätöksentekoa elämäntilanteen muuttuessa. Roskapurkista oli tullut itselleni päämäärä, vaikka sen piti olla vain sivutuote.

 

 

Olen edelleen sitä mieltä, että meidän kaikkien tulisi ehdottomasti tarkastella kulutustottumuksiamme edes kokeilumielessä ja ymmärtää, ettemme voi jatkaa turhan ja yltiöpäisen kertakäyttökulttuurin lietsomista kaikessa takeaway-kupeista jopa kodintavaroihin. Samoten olisi hyvä kriittisesti pohtia omaa kulutustaan ymmärtääkseen mikä oikeasti tuottaa hyvinvointia: tavarat vai kokemukset? Roskapurkki-haasteesta olisi mielestäni hyötyä jokaiselle niin kotiarjessa kuin työpaikoillakin (eikä vaan kahvihuoneessa vaan johtoryhmien kokouksissa, joissa päätetään siitä miten organisaatio kokonaisuutena toimii ja miten liiketoimintamalleja kehitetään). Suosittelen kokeilemaan sitä kuukauden, puolen vuoden tai pidemmänkin aikaa – niin kauan kuin se tuntuu tarkoituksenmukaiselta.

 

 

Haluan kuitenkin painottaa, ettei Nollahukkaa pidä ajatella elämäntyylinä, jossa jätteiden mahduttaminen roskapurkkiin olisi päämäärä. Pieni määrä sekajätettä tulisi olla Nollahukka-elämäntyylin seuraus. Siksi roskapurkki on haasteena erinomainen tapa pistää omat kulutustottumukset testiin. Sen ei kuitenkaan kannata antaa määrittää sitä, miten hyvin elät Nollahukkaa todeksi, jos se on tavoitteesi.

 

 

-Otso

 

Nollahukka on kiertotalouselämäntapa

Tämä kirjoitus osa osa kolmen jutun kokonaisuutta, jossa kerron miksi otan eron roskapurkistani ja miten suhtautumiseni roskapurkkiin konseptina on muuttunut. Tässä kirjoituksessa kerron, mikä on Nollahukan uusi suunta.

Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ja kiihtyvä elonkirjon kato yhdistettynä väestönkasvuun uhkaavat dramaattisesti muuttaa meidän ihmisten tulevaisuutta tällä planeetalla. Tutkijat ympäri maailman ovat antaneet meille vai joitain vuosikymmeniä aikaa (jos edes sitäkään) reagoida tähän. Yhteiskuntamme kaikkien toimintojen pitäisi jo nyt toimia hiilinegatiivisesti planeetan kantokyvyn puitteissa, eli planetaaristen rajojen sisällä.

Pienet pilotit ja kokeilut eivät enää riitä. Näiden valtavien haasteiden selättäminen vaatii laajasti skaalattavia ratkaisuja niin ehkäisyn kuin sopeutumisen muodossa. Varsinkin, kun valtiot eivät ole vieläkään saaneet keskenään sovittua yhteisistä pelisäännöistä päästöjen vähentämiseksi Pariisin ilmastosopimuksen mukaan. Nollahukka ei nykymuodossaan ole laajasti jalkautettavissa oleva ratkaisu. En usko, että jätteettömyyteen pyrkiminen lopullisena tavoitteena on asia, joka voisi yksilöiden toimesta toteutua yhteiskunnassamme tieteen osoittamassa ajassa. Koen, että on aika vaihtaa näkökulmaa jätteettömyystavoitteesta kiertotalouden mukaiseen toimintaan. 

Nollahukka on tästedes kokeilu siitä, miltä kiertotalous voisi näyttää arjessa.

Alla wikipediasta napattu määritelmä kiertotaloudelle (korostukset ovat minun tekemiäni):

“Kiertotalous pyrkii maksimoimaan tuotteiden, komponenttien ja materiaalien sekä niihin sitoutuneen arvon kiertoa taloudessa mahdollisimman pitkään. Kiertotaloudessa tuotanto ja kulutus synnyttävät mahdollisimman vähän hukkaa ja jätettä. Usein tuotteille luodaan lisäarvoa palveluilla sekä digitaalisiin ratkaisuihin perustuvalla älykkyydellä. 

Kiertotalouden suurin arvopotentiaali ei ole materiaalivirroissa tai jätteessä. Niitä arvokkaampia hyödyntämistapoja ovat muun muassa laitteiden huolto, uudelleenkäyttö ja uudelleenvalmistus. Lähtökohtana tulisikin olla arvon mahdollisimman tehokas kierto ja jätteen synnyn ehkäisy, ei siis jätteen määrällisesti mahdollisimman suuri hyödyntäminen raaka-aineena tai energiana. 

Kiertotalouden tausta-ajatuksena on, että ihmiskunta ei pysty käyttämään loputtomasti neitseellisiä luonnonvaroja, vaan tarvitaan viisaampaa resurssien käyttöä ja siirtymistä pois lineaarisesta ”take-make-waste”-mallista. Ylikulutus, väestönkasvu ja ilmastonmuutos pakottavat yhteiskunnat muuttumaan tehokkaammiksi ja vähäpäästöisemmiksi. Vaikka kiertotaloudella on vahvat ympäristö- ja ilmastoperusteet, se kytkeytyy vahvasti mm. talouskasvun mahdollisuuksiin, työpaikkojen luomiseen, digitalisaation hyödyntämiseen sekä yksityiseen kulutukseen ja julkisiin hankintoihin.”

Olen neljän vuoden ajan keskittynyt selvittämään mitä kaikkea yksilön täytyy tehdä välttääkseen roskan ja turhan kierrätettävän materiaalin aiheutumista. Iloinen uutinen on, että on todella paljo asioita, joita voimme tehdä niin halutessamme. On kuitenkin mielestäni aika kääntää katsetta myös siihen mitä yhteisöt, järjestöt ja yritykset voivat tehdä sen eteen laajemmin – miten vähähiilinen jätteettömyys voisi tapahtua seurauksena siitä, miten yhteiskuntamme toimii sen sijaan, että se olisi asia jota me yksilöinä pyrimme toteuttamaan. Sen ei pitäisi olla asia, joka on vain etuoikeutetuille mahdollista toteuttaa omasta tahdostaan, vaan asia joka on seuraus siitä miten yritykset, julkinen sektori ja me ihmiset toimimme arjessa.

Haluan selvittää miten voisimme muuttaa toimintatapojamme edistämään kestävämpää elämäntyyliä mahdollistavan toiminnan skaalautumista, jotta voisimme Suomena ja Pohjoismaina oikeasti toimia edelläkävijöinä, globaalin muutoksen suunnan näyttäjinä.

Zero waste -elämäntyylin ja kirjani opit pätevät yhä. Zero waste on mielestäni erinomainen tapa haastaa itseään tarkastelemaan omia kulutustottumuksiaan ja kyseenalaistamaan sitä, miten oikeasti haluaa elää. Lue täältä lisää siitä miten roskapurkki on mielestäni hyvä haaste, muttei tarkoituksenmukainen kestävämmän elämäntavan tavoite.

Kulutuskriittisyyden lisäksi haluan Nollahukan avulla alkaa edistää kestävän kehityksen ja kiertotalouden mukaisesti toimivaa yritystoimintaa. En usko, että tulemme (ainakaan vielä hetkeen) siirtymään yhteiskuntaan, jossa valtaosa valmistaa tarvitsemiaan hygienia- ja siivoustuotteita sekä laittaa suurimman osan ruoastaan kokonaan itse, saati sitten kasvattaa osan ruoastaan. Ruoankulutustottumuksemme eivät myöskään muutu ellei jotain dramaattista tapahdu. Kaikkea tarvitsemaansa ei voi hankkia käytettynä sillä sitä ei löydy second handina, emmekä voi olettaa toisten muuttavan mieltymyksiään ja makuaan esimerkiksi vaatteisiin ja sisustustuotteisiin (vaikka olenkin sitä mieltä että jokaisen tulisi tarkastella kulutus- ja makutottumuksiaan kriittisesti nähdäkseen mikä todella tekee onnelliseksi ja mikä on markkinoijien luomaa kuvitelmaa siitä).

Koen, että on aika kääntää katsetta enemmän kohti toimijoita, jotka mahdollistavat kestävämpää elämäntyyliä ja kiertotalouden mukaisia valintoja. Samoten miettiä millaisella toiminnalla—oli se sitten kansalaistoimintaa järjestöissä, naapurusto- tai kaveriporukoissa, tai alkamalla yrittäjäksi tai yrityksen sisäiseksi aktivistiksi—voisimme kukin tahoillamme edistää laajemmin levitettävien ratkaisumallien kehittämistä ja leviämistä.

Tästedes tulen jakamaan Nollahukan kautta enemmän kiinnostavia esimerkkejä kiertotaloutta ja kestävää elämäntyyliä sekä yhteiskuntamuutosta edistävistä toimijoista ja keskittyä siihen, millainen kiertotalouden mukainen elämäntyyli voisi olla helposti levitettävissä koko Suomeen.

Mitä mieltä olet tästä suunnanmuutoksesta?

-Otso

Otan eron roskapurkistani

Vuosi ei ole vielä loppunut mutta haluan ilmoittaa, etten onnistunut mahduttamaan kaikkia tämän vuoden sekajätteitä 0,5l hillopurkkiin niin kuin viime vuonna 2018. Miksi sanon, että “epäonnistuin”? Siksi, että roskapurkista oli huomaamattani tullut itselleni rajoittava tekijä sen sijaan, että se olisi ollut elämäntyylini seuraus.

 

Noin 95% kaikesta vuoden 2019 aiheuttamastani sekajätteestä on tässä purkissa.

 

 

Totuus on, että roskapurkin kanssa eläminen vaatii tiukkaa itsekuria ja aktiivista jätteettömien ratkaisujen etsimistä ja toteuttamista tietyn maantieteellisen sijainnin lisäksi. Se on haasteellista ellet ole valmis mm. näkemään erityisemmin vaivaa ostaaksesi ruokaa pakkauksetta erityisliikkeistä, vältä apteekin tuotteita ja sairaalassa käymistä, osta vain sitä mitä voit käytettynä löytää. Riskinä on, että itse roskapurkista tulee tavoite sen sijaan, että yrittäisi elää tavalla, jolla aiheutuu vähemmän jätettä. Itselläni kävi näin, että huomasin roskapurkista tulleen määrittelijä sille, miten “hyvin” elän Nollahukka-elämää ainakin oman ajatteluni mukaan. Tämä siltikin, vaikka olen puhunut paljon siitä, kuinka en oleta kenenkään muun vievän Nollahukkaa niin pitkälle, kuin itse olen.

 

Siksi olen päättänyt luopua tavoitteesta elää niin, että vuoden sekajätteeni mahtuvat pieneen purkkiin. Teen sen, koska koen sen rajoittavaksi asiaksi yrittäessäni selvittää mahdollisimman laajasti toimivaa Nollahukka-elämäntyylin muottoa. Haluan tästedes keskitttyä Nollahukkaan kiertotalouselämäntyylinä, jonka seurauksena ei pitäisi aiheutua turhaa jätettä sen sijaan, että yrittäisin aktiivisesti rajoittaa jätteeni jonkin tietyn tilavuuden astiaan. Alla hieman lisää pohdintoja tästä erosta.

 

Vuoden 2018 aikana aloin kiinnittää enemmän huomiota hiilijalanjälkeeni ja selvittää miten voisin pienentää sitä samalla, kun olin haastanut itseni mahduttamaan kaikki vuoden sekajätteeni 0,5l hillopurkkiin. Luin raportteja ja selvityksiä, ja muodostin käsityksen siitä miten meidän kannattaisi elää, jos haluamme pitäytyä pitkällä aikavälillä planeettamme kantokyvyn puitteissa luopumatta liiemmin kokemastamme elämänlaadusta: kiertotalouden mukaista elämää, jossa jätettä ei synny koska resurssit kiertävät, me käytämme luonnonvaroja viisaammin, perustamme toimintamme uusiutuvaan energiaan ja luonnonvaroja elvyttäviin toimiin sekä hiilinegatiivisuuteen. Lähdin tutkimaan miten voisin sitoa jätteettömyyden ja hiilijalanjäljen pienentämisen yhteen yksilönä. Pääsinkin aika pitkälle, sillä vuoden 2018 hiilijalanjälkeni oli eri laskureiden mukaan 2000-3000 kg, kun se ennen sitä oli 8000 kg luokkaa. Fokukseni oli kuitenkin ensisijaisesti sekajätteiden mahduttamisessa tuohon pieneen hillopurkkiin.

 

Yrittäessäni parhaani elääkseni jätteettömästi ja vähähiilisellä tavalla ymmärsin miten paljon jokainen meistä voi tehdä henkilökohtaisen sekajätemäärän pienentämiseksi ja hiilijalanjäljen minimoimiseksi. Se on rohkaisevaa, sillä keinoja on jo. Tänä vuonna aloin enemmän pohtima miltä Nollahukka-elämäntapa voisi näyttää, jotta se olisi houkuttelevampaa muillekin kuin omistatutuneille ekotietoisille ihmisille. Ruusunvärisiin laseihin alkoi ilmestyä säröjä. Tajusin, miten paljon etuoikeutta zero waste -elämäntyylin ja roskapurkin toteuttaminen vaatii sellaisena kuin se ainakin kansainvälisesti mielletään. Miten se itse asiassa todellisuudessa on mahdollista vain pienelle määrälle omistautuneita henkilöitä.

 

Aloin myös pohtia enemmän miten itse asiassa määrittelemmekään zero waste tai nollahukkaelämäntavan? Onko se sitä, että oma sekajäteastia tai roskapurkki pysyy tyhjänä ja voit kierrättää kaiken, vai pitäisikö meidän myös välttää kaikkea, joka aiheuttaa jätettä kierrätyksen aikana? Entä muovikriittisyys, joka on zero waste -elämäntyylin ja oli Nollahukka-ajatteluni perustuskiviä – miten se yhdistetään tutkittuun tietoon siitä, että muovi mahdollistaa päästöjen vähentämisen vaikka se päätyisikin sekajätteen seassa polttouuniin? Mille “roskalle” tai muoville ummistamme silmämme puhuessamme jätteettömästä elämäntavasta? 

 

Näiden kysymysten lisäksi aloin myös pohtia enemmän tämänkaltaisen elämäntyylin vaikutuksia. Onko sekajätteen välttämisen näin pitkälle viemisellä oikeasti suurin mahdollinen vaikutus kestävämmän tulevaisuuden yhteiskunnan rakentamiseen, joka ihmisellä voi olla? Ja jos se vaatii näin paljon minulta, onko realistista olettaa sen leviävän yleiseksi käytännöksi maailmassa, joka on kuitenkin aika erilainen tämän meidän ekokuplan ulkopuolella?

 

 

Nollahukan kautta olen halunnut tasaisin väliajoin viestiä armollisuudesta, siitä miten meidän pitää kuitenkin jokaisen muistaa ottaa huomioon yksilöllinen tilanteemme ja hyväksyä ettemme pysty kaikkeen. Kokeiltuani elää kaksi vuotta niin, että sekajätteeni mahtuisivat kahteen 0,5l hillopurkkiin totean, että on aika liehuttaa armon lippua itselleni ja höllätä. Elämä roskapurkin kanssa on alkanut tuntua rajoitteelta.

 

Viimeisen reilun puolen vuoden aikana olen etääntynyt tuosta sekajätteen täyttämästä hillopurkistani pohtiessani laajemmin toteutettavia ratkaisuja. Olen alkanut ajatella, että jos oikeasti haluamme saada aikaan muutoksen, tulee ratkaisujen olla laajemmin levitettävissä koko Suomeen, Pohjoismaihin, Eurooppaan, jne. Mitkä olisivat ne asiat, joiden lisääminen olisi helppoa, nopeaa ja realistista isommassa mittakaavassa, ja joilla olisi vaikutus kestävämmän tulevaisuuden rakentamiseen? Varsinkin kun otamme huomioon, että ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen rajoittaminen Pariisin sopimuksen mukaisesti 1,5 asteeseen vaatii globaaleja toimia ja kansainvälistä yhteistyötä hyvin nopeasti. Syitä on useita, mutta tässä minun mielestä keskeisimmät:

1. Jatkuva väestönkasvu: vaikka me enemmän kehittyneissä maissa asuvat onnistuisimme vähentämään päästöjämme tulevat ne globaalisti kasvamaan yksinkertaisesti siitä syystä, että meitä ihmisiä on tällä planeetalla koko ajan enemmän. Tästä syystä täytyy meidän onnistua muuttamaan perustavaa laatua olevalla tavalla sitä miten globaali yhteiskuntamme toimii elääksemme planeetan kantokyvyn puitteissa suuremmalla määrällä ihmisiä.
2. Kutistuva aikaikkuna: tiede on antanut meille noin muutaman vuosikymmenen aikaa poistaa hiilidioksidia ilmakehästä, ei vain tulla hiilineutraaleiksi vaan hiilinegatiivisiksi. Jotta tämä tavoite saadaan toteutettua tarpeeksi nopeasti, tulee kansainvälisellä tasolla sopia tiekartoista ja mekanismeista, joilla ne saavutetaan. Yksittäisten ihmisten tekemät muutokset viestivät päättäjille muutoksen suuntaa, mutta eivät yksinään riitä saamaan aikaan muutosta tarpeeksi nopeasti.
3. Päästöjen aiheuttajat: Maailman 100 suurinta yritystä vastaavat ~70% ja G20 maat (maailman rikkaimmat 19 maata ja edusttuksen EUsta) vastaavat ~80% globaaleista ihmisen aiheuttamista ilmastopäästöistä. Kuluttajina vastaamme kulutuspäätöksillämme myös 70% päästöistä, mutta vain yritykset pystyvät muuttamaan toimintaansa tarpeeksi “dramaattisesti” meille annetun aikarajan sisällä. Ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaatii sen verran nopeita korjausliikkeita, että pieni määrä tiedostavia kuluttajia ei pysty tieteen määrittelemässä aikaikkunassa kannustamaan suunnanmuutosta kulutuspäätöksillään vaikuttamalla.
4. Jatkuvasti kasvava ylikulutus. Jos jatkamme ”business-as-usual” meiningillä, tulee pelkästään muovinkulutus vastaamaan 15% globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä vuonna 2050. Se on reilusti enemmän, kuin koko muotiteollisuuden päästöt (10%).
5. Pilotit, kokeilut ja pienimuotoiset ratkaisut eivät enää riitä. Vaikka paikallisia ratkaisuja hiilipäästöjen vähentämiseen tarvitaan siinä missä globaalejakin, on meillä kovempi kiire toimeenpanna laajasti skaalattavissa olevia toimintatapoja ympäristövaikutuksemme pienentämiseksi. Tämä ei tarkoita, etteikö meidän yksilöinäkin pitäisi toimia. Tämä pitää kuitenkin pitää mielessä, kun pohdimme millaisiin toimiin keskitämme rajalliset voimavaramme.

 

Näistä syistä olen päättänyt ilmoittaa erostamme – lopetan pyrkimykseni mahduttaa aiheuttamani sekajätteet (eli kierrätyskelvottoman ja ei kompostoitavan jätteen) 0,5l roskapurkkiin. En kuitenkaan luovu Nollahukka-elämäntyylistä, vaan muistutan itseäni jälleen asennoitumisestani siihen: 

 

Roskan välttäminen itsessään ei kuulu olla tavoite, vaan sen selvittäminen, mitä yhteiskunnassamme tulisi tapahtua ja miten voisimme elää, jotta turhaa jätettä ei synny.

 

On täysin mahdollista vähentää aiheuttamaansa jätteen määrää niinkin paljon, että vuoden saldo mahtuu pieneen purkkiin. Monilla meistä on aikaa ja resursseja käyttää yksilöllisten ratkaisujen löytämiseen. Koen kuitenkin, että kiertotalouden edistämisellä voi olla suurempi vaikutus kestävämmän yhteiskunnan rakentamisessa, kuin tiukalla jätteettömyyteen pyrkimisellä yksilön toimesta. Se oli ajatukseni alunperinkin Nollahukan kanssa, mutta roskapurkki otti liian vahvan otteen tavoitteistani.

 

 

Vähemmän hukkaavan yhteiskunnan rakentaminen vaatii ensisijaisesti kulutuksen vähentämistä ja muuttamista kiertäväksi, sekä kierrätyksen lisäämistä ja parantamista. Koen, että keskittymällä kiertotalouden mukaisen toiminnan lisäämiseen, voimme yksilöinä vaikuttaa vielä enemmän kestävämmän tulevaisuuden rakentamiseen. Lue täältä miten Nollahukka on kiertotalouselämäntapa.

 

Siksi on myös Nollahukan aika muuttaa suuntaa zero waste -elämäntyylistä kiertotalouden mukaiseksi elämäntavaksi. Jätteettömyyden pitäisi tapahtua elämäntyylimme seurauksena eikä olla asia, johon meidän täytyy yksilöinä ähkien ja puhkien pyrkiä. 

 

-Otso

Ostetaan omatunto puhtaaksi

Kestävyysasioissa minua ajaa eteenpäin erityisesti mahdollisuus vaikuttaa asenteisiin, käyttäytymiseen, ajattelumalleihin ja ajatusharhoihin. En ehkä ole se kaikista pedantein lajittelija tai väsymätön tee-se-itse- ihminen. Supervoimani on pikemminkin ajattelu kuin organisointi ja logistiikka.

 

Jokin aika sitten kirjoitin pienen pyyntöni tarkistaa yritysten ekoaskeleita kohtaan tuntemaamme vähättelyä. Nyt ajattelin ottaa puheeksi ”omantunnon puhtaaksi ostamisen.” Mennään tarinan kautta sisään aiheeseen.

 

Olet ostanut kaaribaarista hampurilaisaterian kaikilla mausteilla pilleineen päivineen. Nyt omatuntosi kolkuttaa edessäsi näkyvän kertakäyttöpakkausvuoren äärellä. Ruokaostoksia tehdessäsi nappaatkin sitten ”hyvitykseksi” tomaatit luomuna ja jätät muovipussin ostamatta kassalla, kiikutellen tavaroita epämukavasti käsissäsi kotiin. Olet ostanut itsellesi puhtaamman omantunnon tietoisesti tekemäsi ilmastosynnin jäljiltä. Tutun oloinen versiointi arkisesta tilanteesta? Ajattelet, että jos rakas, mutta ehdottomuuteen taipuvainen kuvitteellinen läheisesi Nollahukka-Aino tietäisi tästä, hän luultavasti tuomitsisi käytöksesi ja pitäisi sinua tekopyhyyden säälittävänä ilmentymänä.  

 

Tätähän me ruukaamme tehdä: tuomita ja arvostella kanssaihmisten hyviä pyrkimyksiä, koska motiivina ei mielestämme ole toiminut puhtaan pyyteetön epäitsekkyys. 

 

Vaan kuka sanoi, ettei itsekäs saisi olla? Terve itsekkyys on hyvästä ja auttaa pitämään rajat suhteessa toisiin siten, että sinun rajojasi ei ylitellä, etkä myöskään sinä tunkeile luvatta toisten rajojen yli. Tähän kunnioitukseen meidän kaikkien tulisi pyrkiä.

 

Omantunnon puhtaaksi ostamisessa on nimittäin muutama erittäin hieno puoli. Yksi on se, että ostaakseen omantuntonsa puhtaaksi täytyy ihmisellä olla omatunto. Putsimisen toimintoja eivät harrasta paatuneimmat tapaukset vailla omaatuntoa. 

 

Toinen hieno seikka on se, että kysehän on lopulta hyvittämisestä. Tiedämme tehneemme väärin, kun omatunto soimaa ja meillä on halua hyvittää tekemämme vääryys, huono valinta tai hairahdus. 

 

Mitä me siis lopulta teemme ”ostaessamme omatuntoamme puhtaaksi”? Me hyvitämme tekoja, jotka eivät ole olleet arvojemme mukaisia. Miksi me sitten arvostelemme nämä kanssaihmistemme hyvittämät teot usein niin suorasanaisesti? Toimimmehan lopultakin vain täysin luontomme mukaisesti hyvinä ihmisinä opetusten mukaisesti: kun teet jotain väärin, pyydät tekoasi anteeksi.

 

Keitä me olemme arvostelemaan sitä, onko toisen juuri hänen tilanteeseen keksimä, usein nopea hyvitys riittävä sovittamaan teon? Emmekö arvostellessamme vain lyö lyötyä? Ylennä itsemme jonkinlaisen moraalinvartijan asemaan päättämään toisen puolesta, mikä on riittävä hyvitys ekosynnistämme? 

 

Keskustelu siitä mikä on riittävä kompensaatio tai hyvitys kuhunkin ympäristöä vaurioittavaan tekoon on aiheellista. Keskustelun paikka ei mielestäni kuitenkaan ole siinä kohden, kun toisen omatunto soimaa ja on tarve tehdä edes jotain ja nopeasti. Keskustelun aika tulee, kun yhdessä mietimme ilman tunnereaktioita erilaisten vaihtoehtojen seurauksia. Näistä on varsin mahdollista puhua ja sopia ilman kenenkään syyllistämistä. 

 

Otan tähän vielä hyvin epäsovinnaisen esimerkin hyvittämisestä ja sen vaikutuksesta esim mielenterveyteen. Kuulin tämän Jari Sarasvuon Puheenvuorosta Yle Areenassa. 

 

Sarasvuo kertoi tutkimustuloksista, joiden mukaan katolilaiset kokevat vähemmän ahdistusta ja muita hengentuskia uskontoonsa kuuluvan ripittäytymisen ansiosta. Ripittäytymällä tunnustetaan syntinen teko yksityiskohtia myöden papille ja saadaan sen jälkeen teon vakavuusasteen mukainen hyvitystehtävä: rukouksia toistettavaksi ja vaikkapa yhteisöllistä palvelusta katumuksen osoittamiseksi. Riittävät sovitusteot ovat yhdessä päätettyjä ja ripittäytyvä tietää saavansa avun omantunnontuskiin.

 

Meille ihmisille on annettu arvokas lahja; armo ja anteeksianto. Meille on annettu myös seuraamusten ja vastuunkannon ymmärtämisen taito. Saamme olla tästä kiitollisia. Vaalikaamme näitä lahjoja ja käyttäkäämme niitä viisaasti. Ostakaamme omantuntomme puhtaaksi mielenterveytemme vuoksi jos siltä tuntuu. Miettikäämme toimivan omantuntomme siivittäminä keinoja tehdä seuraavalla kerralla toisin. Tuetaan toisiamme ja ollaan kiitollisia siitä, että myös muilla on toimiva omatunto ja toiminnallista kapasiteettia korjata virheensä. 

 

Toki hyvitystoiminnan taustalla voi olla myös häpeä tai vaikkapa vertaispaine, mutta tiedättekö mitä? Myös ne ovat erittäin normaaleja ja terveitä reaktioita sosiaalisista suhteista riippuvaiselle ihmiseläimelle. 

 

– Aino

Pienempi on parempi

Kaupallinen yhteistyö: Niimaar (Ecosmol kierrätyskaluste saatu kokeiluun)

 

Nollahukka-koti – millainen se on? Tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta. Nollahukan tavoin se on jokaiselle yksilöllinen asia. Keskittyminen kestävämpiin ratkaisuihin on kuitenkin yhdistävä tekijä.

 

Nollahukka-ajattelu pätee kaikkiin kodintavaroihin ja myös asumismuotoon. Aikana jolloin ihmiset ympäri maailman (ja me täällä Suomessakin) kasvavissa määrin himoavat suuremman ja uudemman perään, ovat mielipiteeni alkaneet kääntyä vastakkaiseen suuntaan: miksen havittelisi pienempää ja vanhempaa?

 

 

Asumiseen liittyvän kulutuksen päästöt muodostavat WWF:n selvityksen mukaan kolmasosan jokaisen suomalaisen hiilijalanjäljestä. Se tarkoittaa noin 3000 kg CO2 ekvivalenttipäästöjä vuodessa. Suhteellisuuden vuoksi todettakoon, että globaalisti kestävä hiilijalanjälki olisi 1000kg/vuosi/henkilö. Pohjoisessa asuessamme on kodin lämmitys yksi suurimmista syyllisistä.

 

Mitä suurempi ja väljempi tila, sitä enemmän energiaa kulutamme lämmittämiseen ja sitä enemmän tavaraa meille mahtuu nurkkia asuttamaan. Ja kun vanhasta puhuin niin totean myös, että uudemmat rakennukset ovat usein energiatehokkaampia, kuin vanhemmat. (Tästä voin jakaa lisää ajatuksia toisessa postauksessa, sillä itse tykkään ja olen valinnut asua hyvin vanhassa rakennuksessa uudemman sijaan. Vanhaa valitessa täytyy vaan tehdä erilaisia ratkaisuja.)

 

Nollahukan myötä muodostunut yksinkertaisempi elämäntyyli teki ajatuksen pienemmässä tilassa asumisesta paljon luonnollisemmaksi, kuin loogiseksi seuraavaksi askeleeksi matkallani kohti kestävämpää elämäntyyliä. Kaikki järjelliset perusteet sille olivat jo olemassa: se on kestävämpää, se karsii turhaa kuluttamista, pakottaa positiivisella tavalla yksinkertaistamaan elämäntyyliä, ja se on halvempaa.

 

Minulle suuri oivallus oli tämä: vuokraa tai omistusasunnon lainaa lyhentäessä maksat jokaisesta neliömetristä – kannattaako oikeasti maksaa säilytystilasta turhille tai käyttämättömille asioille sen sijaan että käyttäisit sen rahan vaikka ruokaan tai palveluihin? Siksi en ole oikein ymmärtänyt julkista keskustelua ja joidenkin pöyristymistä ajatuksesta, että opiskelijat, yksinelävät tai miksei jopa perheetkin voisi muka asua huomattavasti pienemmissä kodeissa. Eikö kuitenkin tärkeämpää ole elämän mielekkyys, joka nousee muusta kuin siitä monenko neliön kokoiselle alueelle voi omistuksensa levittää? Luulen, että vanhat ja rajalliset käsitykset siitä millainen kodin pitäisi olla ja mitä muut ovat mieltä vaikuttavat ajatteluumme.

 

 

Jokainen asumistilasta vähennetty neliö nimittäin pienentää haitallista ympäristövaikutustasi. Se on suuri yksittäinen ekoteko, jonka useimmat meistä voivat tehdä ja jolla on merkittävät vaikutukset tulevaisuuteen. Se voi myös olla konkreettinen tapa auttaa löytämään itselle sopivia yksinkertaisen elämäntyylin ratkaisuja, jotka voivat lisätä koettua hyvinvointia.

 

Pienesti asuminen vaatii hieman enemmän suunnittelua ja vaivannäköä, varsinkin jos muuttaa suuremmasta pienempään. (Olen listannut loppuun muutaman videon pienistä asunnoista, jotka ovat inspiroineet minua ajattelemaan asumista eri näkökulmasta.) Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että tämä vaiva on tulosten arvoista. Siksi jaankin omat ensivinkkini siihen, miten pienemmän tilan voi helpommin saada riittämään.

 

1. Pohdi tarpeitasi

Mieti ensitöiksi mitä kaikkea oikeasti tarvitset? Mitkä huonekalut, kodinkoneet ja -tavarat aidosti helpottavat arkeasi? Kannattaako esimerkiksi omistaa kookkaita huonekaluja tai erityiskoneita siltä varalta, että niitä joskus sattuisi tarvitsemaan?Minun pieneen kotiini ei esimerkiksi mahdu tavaroita, joita en ole käyttänyt yli vuoteen. Ne laitan eteenpäin kiertoon, jotta ne pääsisivät käyttöön jonkun toisen kotona.

 

2. Odota

Älä hanki tarpeelliseksi kokemaasi asiaa välittömästi, ellei sille ole polttavaa tarvetta. Odottaminen, tarpeen pohtiminen ja sopivan vaihtoehdon etsiminen auttavat tekemään kestävämpiä hankintoja. Asettamalla itselle vaikka viikon, kahden tai kuukauden odotusajan antaa mahdollisuuden tarkastella hankintaa ja pohtia sen todellista tarpeellisuutta. Tämän voi tehdä vähän kuin puolivahingossa pyrkimällä löytämään tavaran käytettynä.

 

3. Suosi monikäyttöistä

Monikäyttöiset esineet tekevät pienesti asumisesta huomattavasti helpompaa. Esimerkki hyvin pieneen tilaan sopivasta huonekalusta on mielestäni Niimaarin Ecosmol kierrätyskaluste. Laatikkoa voi käyttää kolmijakoisen kierrätysastian ohella sohvapöytänä, ruokapöydän tuolina tai penkkinä eteisessä. kyljelleen kumottuna se toimii pienenä hyllykkönä ja sohva- tai yöpöytänä. Kukaan ei arvannut, että kotonani jonkun aikaa ollut sohvapöytä itse asiassa sisälsi useamman kuukauden aikana kuluttamani kierrätyspakkaukset!

 

 

Monikäyttöisyys pätee moniin kodintavaroihin. Nykyisin myydään yhdistettäviä vesikalusteita (pesukoneen huuhteluvesi käytetään WC-pöntön huuhteluun), liikuteltavia hylly-, seinä- ja sänkyratkaisuja (tässä kiinnostava esimerkki kattoon hinattavasta sängystä), sekä muunneltavia huonekaluja. Nollahukan myötä olen alkanut ajatella tavaroiden käyttötarkoitusta vähintään yhtä paljon ellen enemmän kuin niiden esteettisyyttä. Tiedän, kuulostaa hassulta, mutta niin se vain on. Ja niinhän sen pitäisi olla, että käyttötarkoitus menee kaiken edelle – vahva esteettisyyteen fokusoiminen on saattanut meidät tälle kestämättömien kulutustottumusten polulle.

 

On kuitenkin ollut innostavaa nähdä miten suunnittelijat ovat alkaneet ottaa kestävyysnäköulmia huomioon ja siten parantaneet tuotteiden laatua, monikäyttöisyyttä ja tuotantomenetelmiä. Kuvan Niimaarin Ecosmol on Harri Koskisen suunnittelema ja kokonaan Suomessa valmistettu kotimaisesta vanerista. Kaiken suunnittelun tulisi olla laadukasta, kestämään tarkoitettua ja vastuullisesti tuotettua. Ei ole olemassa päteviä tekosyitä sille, miksei tuotteita voisi niin valmistaa.

 

4. Valitse ikuista  

Ikuista ei ole olemassa, mutta sen ajattelu on auttanut minua valitsemaan kestävämpiä vaihtoehtoja pieneen kotiini. Olen ostanut vain sellaisia huonekaluja, joiden voin kuvitella muuttavan mukanani elämän edetessä. Meille myydään tänä päivänä niin paljon erilaisia halpoja ja tilapäisiä ratkaisuja, jotka ovat tehneet kodin sisustamisesta luonnonvaroja hurjasti kuluttavan harrastuksen. Kestävien, laatutavaroiden valitsemisen ensisijaisesti käytettynä ja välillä uutena auttaa muuttamaan trendiä kohti ympäristöystävällisempää suuntaa ja tukee kiertotaloutta. Halpaa ei ole tehty kestämään. Ellei kyseessä ole kirppikseltä sattumalta tehty laatulöytö.

 

 

-Otso

 

Videoita

NEVER TOO SMALL

Debt-free Family Life in a Zero Waste, Plant Based Tiny House

Majestic off-grid cabin in the Japanese mountains

Lego-style apartment

Thoreauvian simple living

Vancouver dad raising 5 kids in city apartment

Transforming walls get 5 rooms from 1

12 kuukautta ilman roska-astiaa

Nyt on selonteon aika. Kahden instapostauksen ja aikaisempien blogikirjoitusten (tässä ja tässä) jatkeeksi kerron tänään mitä kaikkea roskapurkissani oikein on ja mitä sinne ei päätynyt. Kiitos kaikista kysymyksistä ja kommenteista, joita olette jättäneet aiempiin julkaisuihin – toivottavasti tästäkin herää keskustelu!

 

Mun vuoden 2018 roskapurkissa on siis kaikki se jäte, josta en voinut kieltäytyä, jota en voinut karsia, käyttää uudelleen, kierrättää tai kompostoida. Toisin sanoen kaikki vain poltettavaksi kelpaava sekajäte.

 

 

Kierrätettävää materiaalia kuitenkin kulutin viime vuoden aikana, mutta sitäkin niin vähän kuin vain olosuhteiden mukaan oli mahdollista. Vein kierrätettävät pakkaukset lajitteluun ensimmäistä kertaa 2018 huhtikuun puolenvälin jälkeen. Loppuvuoden kierrätettävät jakautuivat kahteen tyhjennyskertaan, joista toinen oli tämän vuoden helmikuun alussa. Pyrin siis aktiivisesti myös kierrättämään niin vähän kuin mahdollista suosimalla kestopakkauksia ja pakkauksettomia vaihtoehtoja. Nollahukka ei minulle tarkoita roskatonta elämää, vaan resurssiviisasta, ilmaston ja ympäristön huomioonottavaa sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää elämäntapaa.

 

 

Kaikki kierrätettävä materiaali 2018 alusta saman vuoden huhtikuun puoleen väliin asti.

 

 

Nollahukkaelämä ei minulle myöskään tarkoita muovitonta elämää, kuten olen aikaisemmin kertonut. Pyrin silti välttämään kaikkea muovia niin pitkälle kuin mahdollista, sillä se on materiaalina käytännössä luotu polttouuniin – sitä ei voi kierrättää kuin muutaman kerran, kunnes se vääjäämättä kelpaa vain tuhottavaksi. Sen lisäksi muovin kaikkia vaikutuksia ympäristöön ja ihmisterveyteen yhteydessä muihin aineisiin ei vielä kunnolla tunneta – seuraan omassa elämässäni ja siten Nollahukka-ajattelussa varovaisuusperiaatetta (englanniksi ”precautionary principle”) ja pyrin minimoimaan altistumiseni erilaisille muoveille ja keinokuiduille omassa kodissani. Roskapurkissani on siis kaikki se muovi, jota en pystynyt kierrättämään. Perusteluni sille miksi vielä kulutan joitain kierrätettäviä muovipakkauksia on seuraavat:

 

1. Seuraan kasvipohjaista lähi- ja sesonkiruokiin perustuvaa ruokavaliota niin ilmasto-, terveys-, kuin eettisistä syistä. En osta tai kuluta lihaa, muuta kuin sukulaisteni kalastamaa kotimaista järvikalaa (sitäkin yhdellä kädellä laskettavan verran kertoja viime vuonna). Kulutan maitotuotteita ja muita eläinproteiineja hyvin harvoin, silloinkin pääsääntöisesti hävikin vähentämiseksi. Oman terveyden ja jaksamisen varmistamiseksi (opiskelu ja työ vaatii aivotyötä, urheilen keskimäärin kolmesti viikossa ja liikun paljon jalan tai pyöräillen) kulutan siis kotimaisia kasviproteiinivalmisteita ja myös esimerkiksi luomutofua, joita ei vielä voi löytää pakkauksetta. Kulutan niitäkin säästeliäästi. Joitain näistä saatuja muovipakkauksia olen käyttänyt uudelleen mm. taimien kasvattamiseen, loput ovat päätyneet suoraan kierrätykseen.

 

2. Pelastan ruokaa päätymästä hävikiksi, vaikka se olisikin pakattu muoviin. Ruoan hiilijalanjälki on merkittävästi itse pakkausta suurempi, joten kokonaisvaltaisen ilmastovaikutuksen minimoimiseksi olen valmis välillä tuomaan kotiini muovipakkauksia sekä vähentääkseni hävikkiä että säästääkseni siten rahaa. Esimerkiksi naapurini pystyy pelastamaan ruokaa päätymästä hävikiksi oman työpaikkansa kahvilasta. Hän tuo pelastettua ruokaa meille naapureille välillä kestopakkauksissa ja toisinaan muovipusseissa. Usein hän ottaa pussin uudelleen käyttöön, mutta välillä ne jäävät minulle.

 

 

Tässä kuvassa näkyvät ne muovipussit, jotka olen hävikkiä vähentämällä kerryttänyt vuoden 2018 aikana. Kuusi ohutta hevipussia (torilta valmiiksi pakattujen hävikkikasvisten tai naapurin hävikkileipien ja -leivonnaisten mukana tulleita), pari leipäpussia (@ravintolaloop’ista ilmaiseksi mukaan saatuja), ja muutama pieni pakastepussi (toisen mummon kesällä pakastamista marjoista). Nämä pussit eivät päätyneet purkkiini, sillä kassi-info.fi:n ja HSY:n jäteoppaan mukaan pussit voi lajitella muovinkeräykseen. Säilytän niitä kuitenkin vielä yrittääkseni löytää niille uusia käyttötarkoituksia.

 

Toinen ”jäte”, josta on tullut useampia kysymyksiä on siivousjäte. Puhuin tästä siivoukseen keskittyvässä Insta-tarinaketjussa alkuvuodesta (voit löytää sen tilini @otsosillanaukee kohokohdista), mutta kertaan pääkohdat tässä vielä uudestaan. Omistan imurin, jota käytän noin kerran kaksi kuukaudessa. En ole joutunut vaihtamaan pölypussia vielä kertaakaan viimeisen kahden vuoden aikana, kun minulla on nykyinen imurini ollut käytössä. Tuo pölypussi kuitenkin päätyy täytyttyään sekajätteeseen, sillä sen sisuksissa on joukossa lasinsiruja muutamasta rikkoutuneesta juomalasista ja lasipurkista.

 

Yritän pitkittää pölypussin käyttöikää siivoamalla välillä nurkat harjalla ja rikkalapiolla. Nämä pölyt kippaan taloyhtiön pihakompostiin muun kompostin, hiusten ja leikattujen kynsien mukana. Teen näin siksi, että olen pyrkinyt minimoimaan kaikki keinokuidut ja -materiaalit kodistani – valtaosa tästä on siis luonnonkuituja ja ulkoa sisälle kulkeutunutta pölyä. Biojätekeräykseen näitä ei voi laittaa, mutta haluan päästää kaikki ne biohajoavat aineet mitkä vaan voin takaisin kiertoon oman kompostin kautta. En usko kodistani kertyvän pienen pölymäärän lisäävän luonnon keinokuitu- ja mikromuovipitoisuutta merkittävissä määrin, sillä niitä erittyy kotiemme ulkopuolella suuret määrät mm. liikenteestä ja luontoon päätyvistä roskista sekä hulevesistä. Meiltä jokaiselta tippuu hiuksia ja vaatteista lähtee pölyä luontoon muutenkin ollessamme ulkona ja julkisissa tiloissa. Mikromuoveja ja -kuituja on jo sitä paitsi kaikkialla luonnossa. Suuri teko, jonka jokainen voimme tehdä, on aktiivisesti vähentää niiden kuluttamista kieltäytymällä turhasta muovista ja suosimalla luonnonmateriaaleja.

 

 

Purkissa on siis kaikki vain poltettavaksi kelpaavat jätteeni vuodelta 2018, joista en ole voinut kieltäytyä, joita en ole voinut karsia, käyttää uudelleen, kierrättää tai kompostoida kotikompostissa. Kierrätettäviä materiaaleja kulutin, mutta niitäkin niin vähän kuin mahdollista, varsinkin (100% kierrätettävää) muovia.

 

Kommentoi alle, jos jokin asia jäi vielä mietityttämään!

 

-Otso

Nollahukka joulukalenteri 2018

Nyt parasta aikaa verkkokalvomme saavat aimo annoksen jouluista mainontaa. Meille mainostetaan ja markkinoidaan kakenlaista turhaa tavaraa. Tuntuu, että tänä päivänä joulun sanomasta valtaosa liittyy vain materiaan. Tingeltangelikalenterit ovat meille tuttu näky vuoden pimeimpänä aikana ja vaikka ne säihkyvinä kovasti mieltämme kohottavatkin, on niiden sisältö usein hippusen onttoa.

 

Vastavetona taas olemme törmänneet monenlaisiin hyvänmielen joulukalentereihin, mutta valitettavasti ne tuntuvat vielä hukkuvan krääsäkaupallisuuden jalkoihin. Eikö olisi jo aika lempeämmälle ja vastuullisemmalle kalenterille, jossa kestävyysajattelun kaikki kolme osatekijää, sosiaalinen, taloudellinen ja ympäristöllinen, on otettu huomioon?

 

Näiden ajatusten siivittämänä päätimme väkertää kokoon meidän vaihtoehtomme somejoulukalenterille! Nollahukan Joulukalenteri syntyi yhteisöllisyyden kaipuusta. Halusimme vielä lisää yhteisöllisyyttä kestävämmän elämäntyylin ja joulun ympärille, unohtamatta hyviä tarinoita ja lahjoja. Tiedämme, että joukossa on voimaa ja mitä enemmän hienoja tyyppejä löytää toinen toisensa niin sitä makeammat kekkerit.

 

Ilmastotalkoisiin täytyy osallistua kaikilla mahdollisilla keinoilla
– myös juhlimalla!

 

 

Päivittäisten luukkujen takaa löytyy nollahukkavinkkejä ja yllätyksellistä kivaa kaikille seuraajillemme sekä satunnaisille poikkeajille Instagramissa. Alustana Instagram on mutkaton kalenterin toteuttamiseen vaikkei ole kalenterissa tai arvonnoissa muutoin mukana.

 

Astetta mielenkiintoisemmat arvontamme ovat auki Instagramissa julkaisupäivästään aina jouluaattoon saakka ja arvonnat suoritetaan, milloinkas muulloin kuin jouluaattona 24.12. Ainon toimiessa onnettarena. Voittajat ilmoitamme silloin @nollahukka tilillämme Instagramissa sekä yksityisviestillä. Apukätemme yhteistyökumppaneiden muodossa toimittavat lahjat onnellisille voittajilleen arvonnan jälkeen. Arvontoihin osallistut kommentoimalla kuviin ja laittamalla @nollahukka sekä arvontalahjan antajan tilin seurantaan.

 

 

Jouluisia terveisiä tekstien ja kuvien kautta tulee lähettämään moni meille tärkeä vaikuttaja, läheinen, yhteistyökumppani ja ystävä. Sisällöt vaihtelevat vinkeistä, jouluisiin kertomuksiin ja arvontoihin. Vastavuoroisuuden ja yhteisöllisyyden nimissä myös Nollahukka vierailee muiden jouluprojekteissa.

 

Osallistuimme esimerkiksi omien vinkkiemme kera Meeri Koutaniemen, Kemikaalicocktailista tutun Noora Shinglerin, Spark Sustainabilityn ja Goodion kanssa Lovian Give–Don’t take Gift Guideen. Me kaikki lahjaoppaan allekirjoittaneet haluamme tehdä ja kannustaa muitakin tekemään kestävämpiä valintoja tänä jouluna. Lisää vinkkejä voi löytää somesta häsärillä #givedonttake

 

Lahjaoppaan löydät täältä.

 

Kalenteriluukkujen visuaalisesta ilmeestä  saamme kiittää Nollahukan luottograafikkoa Riina Junilaa ❤

 

Jouluterveisin

Nollahukka-tontut Aino ja Otso

Niimaarin vahva visio: kestävä yhteiskunta

Kaupallinen yhteistyö: Niimaar

Nollahukkareita kiehtoo valtavasti vastuullinen yrittäjyys ja tuotanto. On hienoa päästä keskustelemaan ja tekemään yhteistyötä toimijoiden kanssa, jotka pyrkivät kohti parempaa tulevaisuutta ja etsivät keinoja tehdä asioita hieman toisella tavalla, ympäristöarvoja kunnioittaen. Yksi tällaisista uuden ajan yrityksistä on Zero Waste -ideologiaan vahvasti nojaava suomalainen designyritys Niimaar. Nollahukan Aino haastatteli Niimaarin yrittäjä Enni Karikoskea selvittääkseen millaista samankaltaisuutta arvopohjistamme löytyy. Sukelletaanpa siis siihen, kenestä Enni Karikoskesta on kysymys ja minkälaista yrittäjyyttä tämä nainen harjoittaa yhdessä siskonsa sekä äitinsä kanssa.

Perheyritys Niimaar perustettiin 1983. Sukupolven vaihdoksen myötä 2016 design-yrityksen kantavaksi arvoiksi nousivat omistajiensa syvän luontoyhteyden ja aktiivisuuden kautta Zero Waste, ympäristöarvot ja yhteisöllisyys. Äidin ja kahden tyttären trio luotsaa yritystään uudella tavalla innostaen ihmisiä niin organisaation sisällä kuin ulkonakin. Kestävän kehityksen ja luontoarvojen mukaan tuominen oli selvää sillä yritystoiminnasta on tärkeää tehdä oman näköistä. Niimaarin ykköstuote on Harri Koskisen suunnittelema designkierrätyskaluste Ecosmol, jonka elinkaari on suunniteltu materiaalivalinnoista ja tuotannosta alkaen ekologiseksi.

Nuori yrittäjä vie eteenpäin Zero Wasten ja vastuullisuuden sanomaa niin työelämässään kuin vapaa-ajallaankin. Enni on mahtavan aktiivinen ja tarmokas persoona, joka luottaa esimerkin voimaan aivan kuten me täällä Nollahukan tiimissä. Yrityksen pyörittämisen ohella hän löytää vielä ihailtavasti tarmoa opiskeluun – pääaineena, mikäs muu kuin ympäristötiede.

Kaiken perusta, luontoarvot ja suhde kuluttamiseen, on tainnut tulla jaettuna perintönä jo lapsuudessa. Enni kertoo kuinka heille oli tärkeää järkevä kuluttaminen, tavaroiden uudelleenkäyttö, metsän antimien keräily ja hyödyntäminen sekä lähiruoka. Ylipäänsä asenne luontoa kohtaan, luontoyhteys ja luonnossa liikkuminen olivat lapsuuden kodin ja perheen yhteisiä juttuja. Itsestäänselvää oli myös kierrättäminen.

Niimaarin konseptia uusittaessa keskityttiin ympäristöarvoihin ja yhteisöllisyyden luomiseen. Yrityksessä on otettu uudet, toimintaa ohjaavat arvot hyvin vastaan Enni kertoo. Asenne on ollut positiivisen mielenkiintoinen ja yrityskulttuuri on muokkautunut kestävän kehityksen arvoja kannattelevaksi, jopa siinä määrin, että työntekijät opiskelevat asioita omalla ajallaan ja vievät oppimaansa työn ulkopuolellekin.

Sama kulkee toki toisinkin päin; tiimiläisten innostus ja mielenkiinnonkohteet antavat yritykselle paljon. Niimaarin tiimi koostuu monenlaisista persoonista yli kansallisuusrajojen vaikka Niimaarin päätuote Ecosmol on täysin suomalaista tuotantoa. Myös muissa tuotteissa elinkaariajattelu ja jätteen vähentäminen ovat vahvasti mukana. Niimaarin verkkokaupasta löytyy vihanneksille ja hedelmille tarkoitettuja pellavapusseja sekä Lushin kosmetiikkapurkeista valmistettuja kierrätys-muovisia Polymarble seinäkelloja.

Kestävän designin ja ympäristöarvojen Enni kokee olevan yritysperhettä yhdistäviä tekijöitä. Töissä on mukavaa ja innokkuutta ja energiaa riittää aivan eri lailla, kun työssä on merkityksellisyyttä. Ajoittain työn ja vapaa-ajan rajat hämärtyvät, se lienee yrittäjille hyvin tyypillistä, mutta mikä sen hienompaa kuin saada tehdä asioita, jotka sytyttävät päivästä toiseen Enni pohtii. Solidaarinen ja yhteen hiileen puhaltava porukka on työhyvinvoinnin tae ja pitää työilmapiirin hyvänä.

Samaa joukkohenkeä ja yhdessä tekemistä Enni tavoittelee yhteisöllisten projektiensa kautta. Niimaaria ja Enniä seuranneille Helsingin, Barcelonan ja Tukholman plogginjuoksut ovat lienee tulleet jo tutuiksi. Yhteisöllisyyttä halutaan herätellä toiminnan kautta jatkossakin. Sosiaalinen media auttaa saamaan ihmisiä yhteen, mutta mielenkiintoisinta on kuitenkin fyysisesti tapahtuva yhteinen toiminta ja erityisesti keskustelut ympäristö- ja vastuullisuusaiheiden ympärillä, kertoo Enni.

Barcelona on Karikoskelle Helsingin ohella kuin toinen kotikaupunki, sillä aiemmin hän työskenteli ja asui siellä 12 vuotta. Kaupunkeina Helsinki ja Barcelona tarjoavat ekotietoiselle melkolailla samat mahdollisuudet. Ekoyrittäjänä Enni kokee, että vastuullisuusasioissa Helsinki on joissain asioissa edellä ja Barcelona on mukavasti heräilemässä. Varsin mielenkiintoisia projekteja on molemmissa koko ajan tekeillä.

Nollahukan ja Niimaarin välistä yhteistyötä teimme syksyn 2018 Habitare-messuilla. Pääsimme messuilla puhumaan jo jonkin verran designin ja Nollahukka-ajatuksen yhdistämisestä. Kodin sisustuksen viitekehyksessä ajatusmaailmamme yhdistyvät helposti monikäyttöisyyden ja pitkäikäisyyden myötä. Kestävä sisustus on näitä molempia; muutettavissa monenlaiseen tarkoitukseen monikäyttöisyyden ansiosta ja suunniteltu palvelemaan kestäen vuosikymmeniä.

Lue lisää Niimaarista täältä.