Roskapurkki on erinomainen haaste – ei elämäntapa

Olen tullut lopputulokseen, että “roskapurkki” on loistava haaste, mutta pitkäkestoisen kestävämmän elämäntyylin kannalta meidän kannattaa keskittyä edistämään kiertotaloutta. Tämä kirjoitus on jatkoa jutulle, jossa kerroin eroavani roskapurkistani. Voit lukea sen täällä. Kirjoitin myös toisen jutun siitä, miten Nollahukka on tästedes kiertotalouselämäntapa. Voit lukea sen täällä.

 

 

Tällä kirjoituksella haluan hieman purkaa ajatuksiani zero waste -elämäntyylistä ja siihen liittyvästä roskapurkki-konseptista. Keskeisin asia on se, että koen roskapurkin kanssa elämisen, eli  yksilötasolla jätteettömyyteen pyrkimisen rajoittavana tavoitteena, kun taas kiertotalousajattelun mukaan sen pitäisi olla yksi elämäntyylin sivuvaikutuksista.

 

 

Zero waste -elämäntyyli nousi Yhdysvalloista, missä jätteenkäsittely ja kulutustottumukset ovat hyvin erilaista kuin meillä Suomessa. Roskapurkkikuvasto myös lähti leviämään, sillä se on mediaseksikäs ja huomion kiinnittävä asia. Halusin itsekin lähteä kokeilemaan sitä nähdäkseni kuinka pitkälle zero waste -elämäntyylin voisi viedä Suomessa. Tällaisia kokeiluja siitä, miten pitkälle kestävään elämäntyyliin liittyviä asioita voi viedä tarvitaan, sillä ne osoittavat mikä on mahdollista. Ellemme kokeile ääripäähän menemistä emme todennäköisesti edes päädy puolitiehen. Kestävä elämäntyyli ei kuitenkaan ole kestävä, ellei löydä tapaa toteuttaa sitä pitkällä aikavälillä. Bad pun intended.

 

 

Looginen ja tärkeä asennoituminen jätteeseen siellä missä et pysty kierrättämään tai vastuullisesti käsittelemään jätteitä kuten muovi-, lasi- tai metallipakkauksia on kieltäytyä niistä. Meillä asiaa täytyy mielestäni tarkastella eri kantilta, koska meillä taas on mahdollisuus kierrättää kaikkia näitä ja muitakin jakeita (ainakin suhteellisen hyvin). Sen myötä määritelmästä mitä jäte/roska zero waste -ajattelussa on tulisi mielestäni keskustella enemmän. Varsinkin, jos haluamme edistää vähähiilistä elämäntapaa.

 

 

Aloitin omat kestävän elämäntavan kokeiluni Yhdysvalloista rantautuneella zero waste -ajattelulla, joka oli vahvalla muovikriittisyydellä maustettua. Ne veivät pitkälle: karsin kertakäyttöisten pakkausten ja tavaroiden kuluttamista, karsin kulutustani huomattavasti siitä mitä se ennen oli, ja aloin ostaa kaiken tarvitsemani minkä vaan löydän käytettynä uuden sijan. Parin vuoden kuluessa pääsin niin pitkälle, että pienen roskapurkin ottaminen käyttöön sekajäteastiana tuntui luonnolliselta, tarpeeksi haastavalta seuraavalta askeleelta. Olin jo kieltäytynyt siitä mitä en tarvitse, karsinut sitä mitä tarvitsen, alkanut käyttää uudelleen ja korjaamaan omistamiani asioita, kierrättämään paremmin ja kompostoimaan loput.

 

 

Matkallani aloin kuitenkin oppia enemmän mm. kulutukseni hiili-, vesi- ja materiaalijalanjäljestä, mikä laajensi ajatteluani siksi, mitä aloin kutsua omassa elämässäni Nollahukaksi: kaikkea hukkaa minimoivaksi elämäntavaksi. Kirjani “Zero Waste – jäähyväiset jätteille” sai nimensä siitä, kun kirjoittaessani keskityin enemmän kosketeltavan roskan minimoimiseen ja yhteiskunnassamme edelleenkin valloillaan olevien roskaavien tottumusten tarkasteluun siitä näkökulmasta johon pystyin: yksilön silmin. Esiin nousi kuitenkin ristiriitoja zero waste ja vähähiilisten vaihtoehtojen välille. Näistä yleisin on muoviset muovia sisältävät elintarvikepakkaukset.

 

 

Haastettuani itseni elämään vuoden 0,5l roskapurkin kanssa aloin pohtia tämän elämäntyylin vaikutuksia laajemmin. Siitä oli ollut minulle henkilökohtaista hyötyjä: ilmastoahdistus helpotti, rahaa säästyi ja koin eläväni arvojeni mukaisesti. Toisaalta se myös hankaloitti asioita: koko vuoden sekajätteiden mahduttaminen pieneen lasipurkkiin vaatii vaivannäköä ja työtä sekä itsekuria, johon uskon että jokainen meistä pystyy jos vaan niin päättää, mutta johon en usko valtavirran oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti siirtyvän sekä pitäytyvän. Se myös alkoi vaikeuttaa päätöksentekoa elämäntilanteen muuttuessa. Roskapurkista oli tullut itselleni päämäärä, vaikka sen piti olla vain sivutuote.

 

 

Olen edelleen sitä mieltä, että meidän kaikkien tulisi ehdottomasti tarkastella kulutustottumuksiamme edes kokeilumielessä ja ymmärtää, ettemme voi jatkaa turhan ja yltiöpäisen kertakäyttökulttuurin lietsomista kaikessa takeaway-kupeista jopa kodintavaroihin. Samoten olisi hyvä kriittisesti pohtia omaa kulutustaan ymmärtääkseen mikä oikeasti tuottaa hyvinvointia: tavarat vai kokemukset? Roskapurkki-haasteesta olisi mielestäni hyötyä jokaiselle niin kotiarjessa kuin työpaikoillakin (eikä vaan kahvihuoneessa vaan johtoryhmien kokouksissa, joissa päätetään siitä miten organisaatio kokonaisuutena toimii ja miten liiketoimintamalleja kehitetään). Suosittelen kokeilemaan sitä kuukauden, puolen vuoden tai pidemmänkin aikaa – niin kauan kuin se tuntuu tarkoituksenmukaiselta.

 

 

Haluan kuitenkin painottaa, ettei Nollahukkaa pidä ajatella elämäntyylinä, jossa jätteiden mahduttaminen roskapurkkiin olisi päämäärä. Pieni määrä sekajätettä tulisi olla Nollahukka-elämäntyylin seuraus. Siksi roskapurkki on haasteena erinomainen tapa pistää omat kulutustottumukset testiin. Sen ei kuitenkaan kannata antaa määrittää sitä, miten hyvin elät Nollahukkaa todeksi, jos se on tavoitteesi.

 

 

-Otso

 

Advertisement

12 kuukautta ilman roska-astiaa

Nyt on selonteon aika. Kahden instapostauksen ja aikaisempien blogikirjoitusten (tässä ja tässä) jatkeeksi kerron tänään mitä kaikkea roskapurkissani oikein on ja mitä sinne ei päätynyt. Kiitos kaikista kysymyksistä ja kommenteista, joita olette jättäneet aiempiin julkaisuihin – toivottavasti tästäkin herää keskustelu!

 

Mun vuoden 2018 roskapurkissa on siis kaikki se jäte, josta en voinut kieltäytyä, jota en voinut karsia, käyttää uudelleen, kierrättää tai kompostoida. Toisin sanoen kaikki vain poltettavaksi kelpaava sekajäte.

 

 

Kierrätettävää materiaalia kuitenkin kulutin viime vuoden aikana, mutta sitäkin niin vähän kuin vain olosuhteiden mukaan oli mahdollista. Vein kierrätettävät pakkaukset lajitteluun ensimmäistä kertaa 2018 huhtikuun puolenvälin jälkeen. Loppuvuoden kierrätettävät jakautuivat kahteen tyhjennyskertaan, joista toinen oli tämän vuoden helmikuun alussa. Pyrin siis aktiivisesti myös kierrättämään niin vähän kuin mahdollista suosimalla kestopakkauksia ja pakkauksettomia vaihtoehtoja. Nollahukka ei minulle tarkoita roskatonta elämää, vaan resurssiviisasta, ilmaston ja ympäristön huomioonottavaa sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää elämäntapaa.

 

 

Kaikki kierrätettävä materiaali 2018 alusta saman vuoden huhtikuun puoleen väliin asti.

 

 

Nollahukkaelämä ei minulle myöskään tarkoita muovitonta elämää, kuten olen aikaisemmin kertonut. Pyrin silti välttämään kaikkea muovia niin pitkälle kuin mahdollista, sillä se on materiaalina käytännössä luotu polttouuniin – sitä ei voi kierrättää kuin muutaman kerran, kunnes se vääjäämättä kelpaa vain tuhottavaksi. Sen lisäksi muovin kaikkia vaikutuksia ympäristöön ja ihmisterveyteen yhteydessä muihin aineisiin ei vielä kunnolla tunneta – seuraan omassa elämässäni ja siten Nollahukka-ajattelussa varovaisuusperiaatetta (englanniksi ”precautionary principle”) ja pyrin minimoimaan altistumiseni erilaisille muoveille ja keinokuiduille omassa kodissani. Roskapurkissani on siis kaikki se muovi, jota en pystynyt kierrättämään. Perusteluni sille miksi vielä kulutan joitain kierrätettäviä muovipakkauksia on seuraavat:

 

1. Seuraan kasvipohjaista lähi- ja sesonkiruokiin perustuvaa ruokavaliota niin ilmasto-, terveys-, kuin eettisistä syistä. En osta tai kuluta lihaa, muuta kuin sukulaisteni kalastamaa kotimaista järvikalaa (sitäkin yhdellä kädellä laskettavan verran kertoja viime vuonna). Kulutan maitotuotteita ja muita eläinproteiineja hyvin harvoin, silloinkin pääsääntöisesti hävikin vähentämiseksi. Oman terveyden ja jaksamisen varmistamiseksi (opiskelu ja työ vaatii aivotyötä, urheilen keskimäärin kolmesti viikossa ja liikun paljon jalan tai pyöräillen) kulutan siis kotimaisia kasviproteiinivalmisteita ja myös esimerkiksi luomutofua, joita ei vielä voi löytää pakkauksetta. Kulutan niitäkin säästeliäästi. Joitain näistä saatuja muovipakkauksia olen käyttänyt uudelleen mm. taimien kasvattamiseen, loput ovat päätyneet suoraan kierrätykseen.

 

2. Pelastan ruokaa päätymästä hävikiksi, vaikka se olisikin pakattu muoviin. Ruoan hiilijalanjälki on merkittävästi itse pakkausta suurempi, joten kokonaisvaltaisen ilmastovaikutuksen minimoimiseksi olen valmis välillä tuomaan kotiini muovipakkauksia sekä vähentääkseni hävikkiä että säästääkseni siten rahaa. Esimerkiksi naapurini pystyy pelastamaan ruokaa päätymästä hävikiksi oman työpaikkansa kahvilasta. Hän tuo pelastettua ruokaa meille naapureille välillä kestopakkauksissa ja toisinaan muovipusseissa. Usein hän ottaa pussin uudelleen käyttöön, mutta välillä ne jäävät minulle.

 

 

Tässä kuvassa näkyvät ne muovipussit, jotka olen hävikkiä vähentämällä kerryttänyt vuoden 2018 aikana. Kuusi ohutta hevipussia (torilta valmiiksi pakattujen hävikkikasvisten tai naapurin hävikkileipien ja -leivonnaisten mukana tulleita), pari leipäpussia (@ravintolaloop’ista ilmaiseksi mukaan saatuja), ja muutama pieni pakastepussi (toisen mummon kesällä pakastamista marjoista). Nämä pussit eivät päätyneet purkkiini, sillä kassi-info.fi:n ja HSY:n jäteoppaan mukaan pussit voi lajitella muovinkeräykseen. Säilytän niitä kuitenkin vielä yrittääkseni löytää niille uusia käyttötarkoituksia.

 

Toinen ”jäte”, josta on tullut useampia kysymyksiä on siivousjäte. Puhuin tästä siivoukseen keskittyvässä Insta-tarinaketjussa alkuvuodesta (voit löytää sen tilini @otsosillanaukee kohokohdista), mutta kertaan pääkohdat tässä vielä uudestaan. Omistan imurin, jota käytän noin kerran kaksi kuukaudessa. En ole joutunut vaihtamaan pölypussia vielä kertaakaan viimeisen kahden vuoden aikana, kun minulla on nykyinen imurini ollut käytössä. Tuo pölypussi kuitenkin päätyy täytyttyään sekajätteeseen, sillä sen sisuksissa on joukossa lasinsiruja muutamasta rikkoutuneesta juomalasista ja lasipurkista.

 

Yritän pitkittää pölypussin käyttöikää siivoamalla välillä nurkat harjalla ja rikkalapiolla. Nämä pölyt kippaan taloyhtiön pihakompostiin muun kompostin, hiusten ja leikattujen kynsien mukana. Teen näin siksi, että olen pyrkinyt minimoimaan kaikki keinokuidut ja -materiaalit kodistani – valtaosa tästä on siis luonnonkuituja ja ulkoa sisälle kulkeutunutta pölyä. Biojätekeräykseen näitä ei voi laittaa, mutta haluan päästää kaikki ne biohajoavat aineet mitkä vaan voin takaisin kiertoon oman kompostin kautta. En usko kodistani kertyvän pienen pölymäärän lisäävän luonnon keinokuitu- ja mikromuovipitoisuutta merkittävissä määrin, sillä niitä erittyy kotiemme ulkopuolella suuret määrät mm. liikenteestä ja luontoon päätyvistä roskista sekä hulevesistä. Meiltä jokaiselta tippuu hiuksia ja vaatteista lähtee pölyä luontoon muutenkin ollessamme ulkona ja julkisissa tiloissa. Mikromuoveja ja -kuituja on jo sitä paitsi kaikkialla luonnossa. Suuri teko, jonka jokainen voimme tehdä, on aktiivisesti vähentää niiden kuluttamista kieltäytymällä turhasta muovista ja suosimalla luonnonmateriaaleja.

 

 

Purkissa on siis kaikki vain poltettavaksi kelpaavat jätteeni vuodelta 2018, joista en ole voinut kieltäytyä, joita en ole voinut karsia, käyttää uudelleen, kierrättää tai kompostoida kotikompostissa. Kierrätettäviä materiaaleja kulutin, mutta niitäkin niin vähän kuin mahdollista, varsinkin (100% kierrätettävää) muovia.

 

Kommentoi alle, jos jokin asia jäi vielä mietityttämään!

 

-Otso