Meidän länsimaalainen ajattelu ja kulttuuri on fiksoitunut täydellisyyteen ja symmetriaan kauneuden sekä estetiikan suhteen. Siihen vaikuttaa todennäköisimmin mm. meidän vahva arvostus matematiikkaan, universaaleja lakeja ja tieteen objektiivisia tulkintoja kohtaan – ne painottavat täydellisyyttä ja ikuisuutta, jotain pysyvää. Se on mahdollistanut meille tämän elintason ja kannustaa meitä jatkuvaan kuluttamiseen. Eihän kolhuista, naarmuista tai epätäydellistä kukaan halua.
Japanilainen wabi sabiksi kutsuttu ajattelutapa ja estetiikka on tämän vastakohta. Sille ei ole hyvää suoraa käännöstä, mutta sen mukaan kauneutta voidaan nähdä asioiden ja tilanteiden hetkellisyydessä, epätäydellisyydessä ja rustiikkisuudessa. Ajatteluun liitetään myös tietynlaista katkeransuloista melankoliaan liittyen juurikin ajan rajallisuuteen ja yksinäisyyteen. Kauneus nousee kunnioituksesta ohimenevää, haurasta, jopa rikkonaista ja vaatimatonta kohtaan.
Ytimekkäästi wabi sabi -ajattelun mukaan asiat ovat kauniimpia, kun niissä näkyy ajan, historian ja yksilöllisyyden jälki. Esimerkkinä tästä voidaan käyttää keramiikkaa, jossa jossa on virheitä, halkeamia tai säröjä. Piilottamisen sijaan niitä juhlistetaan – japanilaiset ovat kehittäneet tähän taiteenlajinsakin: kintsugissa halkeamat korjataan kullan värisellä liimalla, tai korjatut kohdan maalataan kullalla rikkonaisuuden korostamiseksi. Ja esineen arvo kasvaa sen myötä.
Toinen esimerkki nousee luonnosta, johon wabi sabi on vahvasti kytkeytynyt: meillä on neljä vuodenaikaa, joissa kuvastuu hauraus, hetkellisyys, syntymä, elämä ja kuolema sekä uudelleensyntyminen. Jokaisesta ja kaikista näissä yhdessä voi löytää kauneutta, joka juurikin syntyy siitä ajallisesta rajallisuudesta, hauraudesta ja hienovaraisten erilaisuuksien “epätäydellisyydestä”.
Tämä ajattelu liittyy vahvasti buddhalaisuuteen, jonka ytimessä on ajatus siitä, että viisaus kasvaa meidän oppiessa olemaan sinut epätäydellisen, rajallisen ja epäsankarillisen olemuksemme kanssa. Ovathan nämä asioita, joita kukaan meistä ei pääse pakoon vaikka kuinka yrittäisimme.
Tämä ajattelutapa on vastakohta meidän länsimaiselle kulutuskulttuusille, jossa arvotetaan uudenkiiltoa, symmetriaa ja täydellisyyttä. Eihän meillä pohjoisessa tai kulutuskulttuurin mekassa Atlantin toisella puollella nähdä arvoa rikkinäisten esineiden korjaamisessa, kun uutta ja erilaista saa tilalle jopa halvemmalla kuin mitä korjaus maksaisi. Väittäisin, että tässä palloillaan kahden erilaisen maailmankatsomuksen / ajattelutavan / arvomaailman välillä.
Se näkyy mielestäni siinä, että meidän käsitykset asioista voivat muuttua sen perusteella mistä kulmasta niitä katsomme tai miten joku meille niitä sanoittaa. Mieti vaikka sitä, miten runoilijan sanat tai taiteilijan kuvaus jostain näkymästä, hetkestä tai esineestä voi muuttaa käsitystäsi esimerkiksi sammaleisesta kalliosta tai auringonlaskusta. Tämä todistaa sen, että meidän maut ja mieltymykset ovat kaikki muutettavissa – mikään ei ole ikuista tai “objektiivisesti” oikeaa, vaan kehitykselle ja muutokselle altista. Vaikka se viekin aikaa, antaa se toivoa sille, että mm. meidän nykyinen kulutuskulttuuri voi muuttua kestävämmäksi ja armollisemmaksi ihmisyyttä ja meitä ympäröivää luontoa kohtaan.
Miksi tämä on mielestäni niin upea tapa ajatella varsinkin esineistä ja sopiva asennoituminen siihen kulttuuriseen muutokseen sekä ajattelutapaan, jota Nollahukan kautta olen yrittänyt kannustaa on se, että wabi sabin kaltainen asennoituminen tuo tasapainoa meidän uutta arvottavaan kultuuriin ja ihmisyyteen liittyvään progression kaipuuseen. Tiede ja talous vie meitä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Tällä hetkellä ne uudistavat tekemällä monista asioista vanhentuneita ennen aikojaan. Vanhassa ei nähdä arvoa, vaikka siihen on aina sitoutunut historiaa, aikaa ja kokemuksia. Pohjimmiltaan tässä heijastuu arvo ja ajatus “uusi on aina parempi”, vaikka jokainen meistä varmaan on kokenut todeksi, ettei se aina pidä paikkaansa.
Nollahukkaremonttini aikana ovat nämä ajatukset pyörineet mielessä useasti. Miksei meidän kodeissa voisi näkyä elämän ja ajan jäljet? Voisimmeko oppia hyväksymään meidän ympäristön ja elämän haurauden, ja nähdä kauneutta sekä arvoa siinä? Niitä jälkiä kun ei voi välttää ja niiden poispyyhkiminen vaatii useimmiten täydellistä uusimista, joka on vahvasti sidottua luonnonvarojen kuluttamiseen.
Siksi päädyin vain pintapuolin kunnostamaan mun uuden kodin lautalattian. Kunnioitan ja juhlistan historiaa, joka näihin lankkuihin on ikuistunut ja joka tekee niistä “epätäydelliset” (länsimaisen) vallitsevan estetiikan silmissä. Olen kiitollinen siitä, että saan olla osa tämän lattian tarinan jatkumoa, lommoneen, lovineen ja naulanreikineen. Siksi halusin myös, että korjattavat kohdat saivat selkeästi näkyä, ja että ne korjattiin hyvän ystävän mökiltä saaduista laudoista. Näin eri tarinat yhdistyvät ja jatkuvat omilla raiteillaan tulevaisuuteen.
Tulkitsit tämän kaltaisen ajattelun ja fiilistelyn miten tahansa, on sillä iso vaikutus siihen miten me kulutetaan arjessakin: jos me pohjimmiltaan osaamme arvostaa vain täydellisyyttä, uutuutta ja “ikuista” (jos mitää sellaista onkaan), johtaa se jatkuvaan uudistamisen tavoitteluun – emme voi koskaan olla tyytyväisiä siihen mitä meillä on, koska “todellisuus” on hauras ja aika jättää jälkensä kaikkeen ja jokaiseen meistä.
Silloin me päädytään jatkuvasti hankkimaan uutta, kun “vanhaan” tulee ajan ja elämän jälkiä. Tämä uudistaminen tapahtuu tällä hetkellä vakavalla tavalla meidän ympäristön ja sosiaalisen kestävyyden kustannuksella. Globaalit kestävyystavoitteet (esim. SDG2030 ja Pariisin ilmastosopimus) vaativat toimintatapojen, kulttuurin ja yhteiskuntien muutosta. Kierto- ja palvelutalouteen siirtyminen yksin ei riitä – meidän täytyy myös merkittävästi karsia luonnonvarojen kulutusta
Maailmankatsomukset, ajatuksen ja arvot ihmisyyteen, olemiseen, esineisiin ja ympäristöön vaikuttavat ja ohjaavat sitä miten me toimimme. Oletko ajatellut miksi pidämme uutta ja “täydellistä” vanhaa arvokkaampana? Miksi vanhuuteen liityy negatiivisia mielleyhtymiä? Mitä jos rypyissä, halkeamissa ja naarmuissa nähtäisiinkin kauneutta, joka syntyy juurikin kaikista niistä hetkellisistä, epätäydellisistä kokemuksista ja hetkistä, jotka niihin ovat ikuistuneet? Hymyrypyt huonoista vitseistä, tai sururypyt vaikeista ajoista joiden myötä olemme kasvaneet ihmisinä. Lohkeamat isoäidin posliinikupeissa muistoina ystävistä ja illallishetkistä. Kyynärpäiden paikat lempineuleessa. Miksi ne pitäisi piilottaa tai hävittää? Miksi tilalla pitäisi koko ajan olla uudenkiltävää ja ”täydellistä”?
Lopulta me kaikki ollaan tälläkin planeetalla vain hetken verran. Halusimme sitä tai emme, koskee haurauden, hetkellisyyden ja epätäydellisyyden kanssa eläminen jokaista meistä – meillä on mahdollisuus nähdä siinä kauneutta ja juhlaa, tai ahdistua. Itseäni on lohduttanut näiden kanssa sinuksi tulemisen opetteleminen sekä epätäydellisyyden juhlistaminen. Innostavaa myös Nollahukan kannalta on ollut huomata miten se on vaikuttanut kulutukseen kestävällä tavalla. Minä, mun tavarat, koti ja elämä ei ole “täydellistä” ja niissä näkyy ajan kosketus – se on ihanaa ja juhlan arvoista.
-Otso
Photo by 
Molemmat ovat maksaneet itsensä takaisin jo aikaa sitten. Laskeskelin yhtenä päivänä ruotsinkurssin esitelmää varten paljonko olen vuodessa säästänyt pelkästään ostamalla sitä omaan termariin koulun kahvilasta: 70€ vuodessa! Laskemalla mukaan vielä säästöt, joita on kertynyt oman kahvin mukaan ottamisesta kotoa, niin voin kyllä hyvin mielin välillä käydä noissa Punavuoren trendikkäissä (lue: hervottoman kalliissa) kahviloissa nauttimassa kupillisen etiopialaista aeropress-laitteella haudutettua kahvia.
nollahukka.wordpress.com 