Roskapurkki on erinomainen haaste – ei elämäntapa

Olen tullut lopputulokseen, että “roskapurkki” on loistava haaste, mutta pitkäkestoisen kestävämmän elämäntyylin kannalta meidän kannattaa keskittyä edistämään kiertotaloutta. Tämä kirjoitus on jatkoa jutulle, jossa kerroin eroavani roskapurkistani. Voit lukea sen täällä. Kirjoitin myös toisen jutun siitä, miten Nollahukka on tästedes kiertotalouselämäntapa. Voit lukea sen täällä.

 

 

Tällä kirjoituksella haluan hieman purkaa ajatuksiani zero waste -elämäntyylistä ja siihen liittyvästä roskapurkki-konseptista. Keskeisin asia on se, että koen roskapurkin kanssa elämisen, eli  yksilötasolla jätteettömyyteen pyrkimisen rajoittavana tavoitteena, kun taas kiertotalousajattelun mukaan sen pitäisi olla yksi elämäntyylin sivuvaikutuksista.

 

 

Zero waste -elämäntyyli nousi Yhdysvalloista, missä jätteenkäsittely ja kulutustottumukset ovat hyvin erilaista kuin meillä Suomessa. Roskapurkkikuvasto myös lähti leviämään, sillä se on mediaseksikäs ja huomion kiinnittävä asia. Halusin itsekin lähteä kokeilemaan sitä nähdäkseni kuinka pitkälle zero waste -elämäntyylin voisi viedä Suomessa. Tällaisia kokeiluja siitä, miten pitkälle kestävään elämäntyyliin liittyviä asioita voi viedä tarvitaan, sillä ne osoittavat mikä on mahdollista. Ellemme kokeile ääripäähän menemistä emme todennäköisesti edes päädy puolitiehen. Kestävä elämäntyyli ei kuitenkaan ole kestävä, ellei löydä tapaa toteuttaa sitä pitkällä aikavälillä. Bad pun intended.

 

 

Looginen ja tärkeä asennoituminen jätteeseen siellä missä et pysty kierrättämään tai vastuullisesti käsittelemään jätteitä kuten muovi-, lasi- tai metallipakkauksia on kieltäytyä niistä. Meillä asiaa täytyy mielestäni tarkastella eri kantilta, koska meillä taas on mahdollisuus kierrättää kaikkia näitä ja muitakin jakeita (ainakin suhteellisen hyvin). Sen myötä määritelmästä mitä jäte/roska zero waste -ajattelussa on tulisi mielestäni keskustella enemmän. Varsinkin, jos haluamme edistää vähähiilistä elämäntapaa.

 

 

Aloitin omat kestävän elämäntavan kokeiluni Yhdysvalloista rantautuneella zero waste -ajattelulla, joka oli vahvalla muovikriittisyydellä maustettua. Ne veivät pitkälle: karsin kertakäyttöisten pakkausten ja tavaroiden kuluttamista, karsin kulutustani huomattavasti siitä mitä se ennen oli, ja aloin ostaa kaiken tarvitsemani minkä vaan löydän käytettynä uuden sijan. Parin vuoden kuluessa pääsin niin pitkälle, että pienen roskapurkin ottaminen käyttöön sekajäteastiana tuntui luonnolliselta, tarpeeksi haastavalta seuraavalta askeleelta. Olin jo kieltäytynyt siitä mitä en tarvitse, karsinut sitä mitä tarvitsen, alkanut käyttää uudelleen ja korjaamaan omistamiani asioita, kierrättämään paremmin ja kompostoimaan loput.

 

 

Matkallani aloin kuitenkin oppia enemmän mm. kulutukseni hiili-, vesi- ja materiaalijalanjäljestä, mikä laajensi ajatteluani siksi, mitä aloin kutsua omassa elämässäni Nollahukaksi: kaikkea hukkaa minimoivaksi elämäntavaksi. Kirjani “Zero Waste – jäähyväiset jätteille” sai nimensä siitä, kun kirjoittaessani keskityin enemmän kosketeltavan roskan minimoimiseen ja yhteiskunnassamme edelleenkin valloillaan olevien roskaavien tottumusten tarkasteluun siitä näkökulmasta johon pystyin: yksilön silmin. Esiin nousi kuitenkin ristiriitoja zero waste ja vähähiilisten vaihtoehtojen välille. Näistä yleisin on muoviset muovia sisältävät elintarvikepakkaukset.

 

 

Haastettuani itseni elämään vuoden 0,5l roskapurkin kanssa aloin pohtia tämän elämäntyylin vaikutuksia laajemmin. Siitä oli ollut minulle henkilökohtaista hyötyjä: ilmastoahdistus helpotti, rahaa säästyi ja koin eläväni arvojeni mukaisesti. Toisaalta se myös hankaloitti asioita: koko vuoden sekajätteiden mahduttaminen pieneen lasipurkkiin vaatii vaivannäköä ja työtä sekä itsekuria, johon uskon että jokainen meistä pystyy jos vaan niin päättää, mutta johon en usko valtavirran oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti siirtyvän sekä pitäytyvän. Se myös alkoi vaikeuttaa päätöksentekoa elämäntilanteen muuttuessa. Roskapurkista oli tullut itselleni päämäärä, vaikka sen piti olla vain sivutuote.

 

 

Olen edelleen sitä mieltä, että meidän kaikkien tulisi ehdottomasti tarkastella kulutustottumuksiamme edes kokeilumielessä ja ymmärtää, ettemme voi jatkaa turhan ja yltiöpäisen kertakäyttökulttuurin lietsomista kaikessa takeaway-kupeista jopa kodintavaroihin. Samoten olisi hyvä kriittisesti pohtia omaa kulutustaan ymmärtääkseen mikä oikeasti tuottaa hyvinvointia: tavarat vai kokemukset? Roskapurkki-haasteesta olisi mielestäni hyötyä jokaiselle niin kotiarjessa kuin työpaikoillakin (eikä vaan kahvihuoneessa vaan johtoryhmien kokouksissa, joissa päätetään siitä miten organisaatio kokonaisuutena toimii ja miten liiketoimintamalleja kehitetään). Suosittelen kokeilemaan sitä kuukauden, puolen vuoden tai pidemmänkin aikaa – niin kauan kuin se tuntuu tarkoituksenmukaiselta.

 

 

Haluan kuitenkin painottaa, ettei Nollahukkaa pidä ajatella elämäntyylinä, jossa jätteiden mahduttaminen roskapurkkiin olisi päämäärä. Pieni määrä sekajätettä tulisi olla Nollahukka-elämäntyylin seuraus. Siksi roskapurkki on haasteena erinomainen tapa pistää omat kulutustottumukset testiin. Sen ei kuitenkaan kannata antaa määrittää sitä, miten hyvin elät Nollahukkaa todeksi, jos se on tavoitteesi.

 

 

-Otso

 

One thought on “Roskapurkki on erinomainen haaste – ei elämäntapa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s